Satoja valvottuja öitä

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kello näyttää järkyttäviä ja äiti pyörii sängyssä. Sydän sykkii kurkussa ja peiton alla on tuskan hiki. ”Miten selviän uudesta viikosta tunnin yöunilla?”. Aamulla mies lähtee reissutyöhön ja edessä on pitkät päivät kahden pienen kanssa. Lasten herätessä äiti nousee ylös, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja alkaa kasata umpiväsyneitä aivojaan toimintakykyiseksi.

Kaikille vanhemmille on tuttua, että lasten kanssa valvotaan. Mutta entä kun valvojana on äiti, joka on jo ennen lapsia valvonut lukemattomia öitä?

Vuosien varrella olin määritellyt itseni huonoksi nukkujaksi; kartoin yönylireissuja, en halunnut ketään viereeni nukkumaan ja laskeskelin jatkuvasti päässäni nukuttujen tuntien määrää. Lasten myötä valvomiselle tuli ”oikea syy”, joka vähän auttoi henkistä selviytymistä univelassa. Mutta toisaalta taas ne hetket, jolloin lapset nukkuivat ja itse en, meinasivat suistaa täysin pois raiteilta. ”Nuku nyt, kun kerran saat! ”Mikä minussa on vikana, kun en osaa edes nukkua? ”Koska saan taas ehjän yön?” Minua ne lohdutukset, joissa sanottiin, että `kyllä se vielä helpottaa` eivät auttaneet. Tunsin olevani krooninen valvoja. Henkilökohtaisen unipelon päälle lasten kanssa valvotut yöt olivat minulle tuplatuska.

Miltä se tuntuu, kun pyörittää vuosia yksin arkea minimaalisilla unilla? Karmealta.

Vaikka jokaisessa päivässä pienten kanssa oli valtavasti onnea, rakkautta ja naurua, useimpia päiviä peitti harmaa verho. Omat tunteet moninkertaistuivat ja aivot jäivät jumiin turhiin asioihin. Oli pakko päästä kotoa pois ja kehittää tekemistä, mutta samaan aikaan itsellä oli hyvin heikot voimavarat sosiaalisiin kohtaamisiin. Tiesin kuitenkin, että tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja ajatukset pois kodin kuvioista. Tarvitsin myös ajatusten siirtoa pois pelosta. Pelosta, joka alkoi jo päivällä koputella mielessäni: ”Montakohan tuntia saan nukkua ensi yönä?”. Useat päivät olivat selviytymistä yksin, kun isovanhemmat olivat kaukana muissa kaupungeissa, mies reissutyössä ja ystävät työelämässä. Selviytymisen kehä jatkui myös yöllä, jolloin yritin kaikin keinoin pakottaa itseni rauhoittumaan ja vakuuttelin aivot höyryten itselleni, että ”sinä selviät, sinä selviät, sinä selviät.”

Sitten tulikin se päivä, kun enää ei taisteltu. Uuvuin niin totaalisesti univelan, arjen pyörittämisen ja vastuun alle, että menetin toimintakykyni. Kun kovalevy meni jumiin, lähdettiin pala kerrallaan rakentamaan äidille uusia voimia ja perheen arkeen parempaa kuviota. Keskusteluapu ammattilaisen kanssa oli ratkaiseva keino unipelosta vapautumiseen. En ollut ymmärtänytkään kuinka suuri valta tuolla pelolla oli elämässäni. Sehän oli tehnyt työtä alitajunnassani vuosia ja ajanut minut siihen päätelmään, etten osaa nukkua; olen toivoton tapaus! Kun tämä pelko pilkottiin ja käytiin jokainen sen sävy läpi, aloin ymmärtää mistä on kyse. En se olekaan minä, joka olen huono nukkuja. Se on pelko, joka minulle niin väittää. Valvominen on minulle reaktio, joka pärähtää päälle silloin kuin olen liian kuormittunut. Jollakin menee maha sekaisin, jollekin iskee migreeni, minulla jää valot yöksi päälle. Olen herkkä tuntemaan, ajattelemaan ja aistimaan. Nämä piirteet altistavat minut pyörittelemään mielessäni kaikkea mahdollista myös yön tunteita. Se ei ole minun syyni, se on minun ominaisuuteni.

Kuinka nukun nyt? Hyvin ja levollisesti. Romahduksen jälkeen otti luonnollisesti aikansa koodata aivot uudelle toimintaradalle. Siihen tarvittiin kuukausia lepoa, erilaisia tukia uneen ja uudenlaista ajattelumallia arkeen. Suurin oivallus oli tämä: suuntaa huomio päiviin, ei öihin! Se kuulostaa nurinkuriselta, kun ongelmana nimenomaan on olleet ne yöt. Mutta siinä on kaiken ydin. Päivän tulee rakentua niin, että siinä on sopiva balanssi, jossa kerkiää hengittää.

Meillä balanssin teki esikoisen osa-aikainen päivähoito, kotipalvelun apu,
ja tieto siitä, että tukiverkosto kantaa.

Aktiivinen tutustuminen alueen muihin äiteihin, matalan kynnyksen seura, naapurin täti, jonka ikkunan alle sain työntää kuopuksen vaunuissa päiväunille. Ja ennen kaikkea armollisuus itselle. Saan kääntää katseeni kohti itseäni. SAAN levätä, ei ole pakko levätä. Saan luottaa siihen, että joku muu kyllä ottaa välillä vastuun ja pääsen nollaamaan päätäni ja rentoutumaan. Keinoja siihen alkoi löytyä monia erilaisia, kun uskalsin viimein pysähtyä. Yksi olennainen oli mindfulnes- pätkien kuuntelu Youtubesta. Niiden kautta sain rauhan ja luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt.

Tunnen itseni tänä päivänä paremmin kuin koskaan, enkä enää pelkää nukkumista. Myönnetään, että se kyllä palaa helposti mieleeni mutta nyt tiedän, ettei entiseen ole enää paluuta. Ja vaikka elämä varmasti joskus taas heittää haastavia hetkiä eteeni, tiedän etten ole valvomiseni kanssa yksin. Minulla on nyt paljon kättä pidempää sitä pelkoa hallitsemaan. Ennen kaikkea voin olla rauhallisin mielin: kyllä minä osaan nukkua.

-Yksi äiti-