Vauvan kaipuu

dummy-92579_1920.jpg

Ei tätä voi kuvailla, eikä tätä osaa ulkopuolinen kuvitella. Loputonta vauvan kaipuuta ja ikävää suurperheen keskellä. Enkä minä halua enää lisää vauvoja - minä olisin halunnut nauttia minun omista vauvoistani.

Kun tulin ensi kertaa äidiksi, olin kirjaimellisesti kauhusta jäykkänä. Synnytys oli, no, kamala. Kaikkea muuta kuin eheyttävä ja luonnollinen kokemus. Sen jälkeen pelkäsin kaikkea - itseäni, vauvaa ja elämää. Meni yli puoli vuotta ennen kuin aloin hiljalleen palautua. En oikein osaa kuvailla sitä aikaa, alkuun vain pelkäsin, sen jälkeen ahdisti. Meni vuosia ennen kuin olin lähellekään oma itseni ja uskoin itseeni.

Uusi vaihe elämässä tuli, enkä minä pysynyt matkassa.

Kun tulin raskaaksi uudelleen, olin toiveikas. Haaveilin vauvasta ja pesimisestä ja kaikesta siitä, mistä en osannut ensimmäisellä kerralla nauttia.

Sainkin ihan muuta. Sain sen, mistä harvoin puhutaan.

Sain kaksi vauvaa, mutta vain toisen syliini. Menetin ne arvokkaat ensihetket vastasyntyneen kanssa. Olen puhunut siitä tuskasta ja ikävästä, olen kirjoittanut siitä. Mutta se ei mene pois. En koskaan saa takaisin sitä aikaa.

Usein kuulee pienten vauvojen äitien kertovan, että ei henno antaa vauvaa hoitoon edes tunniksi. Se on ihan oikein. Se on rakkautta. Ja niin kuuluu olla.

Ne kertomukset salpaavat minun hengitykseni. Vietin ensimmäisten päivien aikana aikaa enemmän erossa vauvastani kuin hänen kanssaan. Se on niin väärin.

Koen syyllisyyttä tapahtuneesta, vaikka enhän minä sille mitään voinut. Vauvan oli hyvä olla hoidossa. Oli tärkeämpää, että vauva on hoidossa kuin minun kanssani.

Minua hävettää ja harmittaa, että synnytin liian ajoissa. Jossittelen sillä, että oliko viimeinen puistoreissu isosiskon kanssa liikaa ja käynnisti synnytyksen. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän tai vähemmän?

Olen opetellut pysymään erossa keskusteluista, jotka liittyy imetykseen, pesimiseen ja vastasyntyneisiin. Kuittaan vain, “oli aika paljon sairaalaa”. Vähän häpeän meidän tarinaa, vaikka juuri se tekee meistä meidät.

Meitä on paljon. Meitä äitejä, joiden vauva(t) ovat olleet ensipäivät hoidossa. Meitä, joiden vauva(t) ovat viettäneet päiviä, viikkoja, kuukausia ensimmäisestä vuodestaan sairaalassa. Meitä, jotka jossittelevat tai miettivät, että mitä olisi ollut, jos olisimme saaneet vain olla. Tiedän olevani onnekkaiden joukossa, mutta silti suren. Joka päivä.

Suvi

"Tuplatuuri"-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Suvi elää puolisonsa kanssa keskellä kakkavaippa-arkea, monikossa. Päärooleja arjessa esittävät leikki-ikäinen isosisko sekä taaperoikäiset tuplat neiti A ja herra B. Haluaisi olla lattemamma, todellisuus on pikakahvia