Olenko minä suurperheen äiti?

david-o-andersen-201881-unsplash.jpg

“Kaksoset on parasta, mitä perhe voi saada” kirjoitin kaksosten päivänä. Tarkoitin sitä silloin täydestä sydämestäni. Kaikki kolme lasta ovat arvokkainta mitä minulla on. Olemme saaneet paljon. Mutta minä itse - se on vähän hukassa.

Yksi rakkaimmista ja vanhimmista ystävistäni muistuttaa minua nykyään hyvin usein siitä, että teinivuosina kuulemma haaveilin isosta perheestä ja omakotitalosta. Sittemmin olen asunut hyvin tyytyväisenä kerrostalossa enkä kyllä oikeasti edes haaveile omakotitalosta. Kuvittelin, että kaksi lasta on ihan hyvä meille - kolmannesta on turvallista vähän vitsailla. Ja jättää se siihen.

No, nyt niitä lapsia on kolme. Enkä yhtään vaihtaisi pois.

Mutta sitten kuitenkin mietin aika usein, että miten minä oikein päädyin tähän. Miten minusta tuli äiti kolmelle? Onko minusta tähän? Minä, joka en ole tyyppinä kovinkaan lapsenmielinen, elän suurperhe-elämää.

Elämä on kovin lapsikeskeistä. Koko ajan kiire on yhden luota seuraavan luo. Sen huomaa parhaiten lastenkutsuilla. Lähes aina muilla vanhemmilla on mukanaan lapsi tai kaksi. Yksi lapsi per vanhempi.

Minä en vielä edes oikein jaksa suunnitella meneväni lastenkutsuille yksin lasten kanssa. Ei vaan riitä kädet joka puolelle ehtivien taaperoiden kanssa. En ehdi jutella kenenkään kanssa, kahvit juon jos ehdin. Niinhän se on kai kaikilla, mutta näyttäähän se omiin silmiin helpommalta jos on vain yksi tai kaksi lasta.

Kotona kaipaisin hiljaisuutta - haluaisin väkertää käsitöitä tai kirjoittaa. Olla ihan hiljaa. Se on erittäin harvoin mahdollista. Mielessä käy, että saako äiti kaivata hiljaisuutta? Olenko minä aivan väärässä, kun kaipaisin omaa rauhaa?

Koen suurta identiteettikriisiä kun vastakkain on rakkaus omiin lapsiin ja omat tarpeet. Tai ehkä jopa enemmän kuin omat tarpeet - se, minkä minä koen omaksi itsekseni. Tuntuu, että minusta ei ole tähän.

Onneksi aika on puolellani - ehkä jo ennen kuin huomaankaan ollaan meillä jo ihan uudenlaisessa elämänvaiheessa. Silloin varmaan jo kaipaan tätä intensiivistä aikaa. Olen kuullut, että teini-ikäiset pojat harvemmin tulevat monta kertaa päivässä halimaan äitiä huutaen “ÄITTI!”.

Ehkä se tästä. Istunhan minä nytkin hiljaa.

Suvi

"Tuplatuuri"-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Suvi elää puolisonsa kanssa keskellä kakkavaippa-arkea, monikossa. Päärooleja arjessa esittävät leikki-ikäinen isosisko sekä taaperoikäiset tuplat neiti A ja herra B. Haluaisi olla lattemamma, todellisuus on pikakahvia.