Äidin väsymys

david-mao-7091-unsplash.jpg

Tämä kirjoitus on vertaistukikirjoitus äidin väsymyksestä. Äidin ja vanhemman väsymys ovat mielestäni edelleen hieman vaikeita aiheita ihmisten käsitellä ja keskustella. Väsymyksestä puhutaan kyllä nykyään hieman avoimemmin ja enemmän, mutta (ikävä) kyllä niitä tuomitsijoita ja ”itsepähän olet lapsesi hankkinut” sanojia vielä riittää.

Tällaisen puheen aika saa mielestäni olla jo ohitse.

Kun meidän perheessä vallitsi vielä vauva- ja taaperoaika, niin pidin 100 % huolta lapsistani, mutta oman itseni jaksamisen sivuutin täysin. Esikoisen kanssa kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja jotenkin ajattelin, että se hurja univelka ja pään sumuisuus sekä itkuisuus kuuluivat asiaan. Ja niinhän ne kai hetken kuuluvatkin, mutta missä se raja kulkee?! Tätä olen pohtinut useasti.

Näin jälkiviisaana voi tietenkin sanoa, että minun olisi pitänyt puhua väsymyksestäni ja masennuksen oireista jo ajoissa, esimerkiksi neuvolassa, mutta en minä osannut tai ymmärtänyt.

Äidin ja vanhemman väsymystä ei välttämättä näe ulkopuolinen. Ei aina läheinenkään.
Sen oppii myös peittämään aika hyvin. Myös itseltä.

Muistan miten minut usein valtasi tunne, että voi kun joku tulisi ja auttaisi. Voi kun joku tulisi ja sanoisi: ”Sinä et kyllä nyt voi oikein hyvin. Olet aivan liian väsynyt ja tarvitset jotain ulkopuolista apua ja tukea.”, tekisi päätöksen avun hakemisesta puolestani ja veisi turvaan siltä viiltävältä tunteelta.

Mutta, enhän minä kuitenkaan koskaan puhunut olostani kenellekään, joten ei minua kukaan voinut auttakaan. Kukaan ei tiennyt miten väsynyt todellisuudessa olin. Usein pelistä katsoi vieras enkä edes tunnistanut itseäni, oma kehokin tuntui oudolle. Kaikki oli jotenkin sumuista ja mustaa. Päätä särki ja joinakin päivinä pelkkä hengittäminen tuntui ylivoimaiselta. Päivät mateli ja ajantaju hävisi.

Mutta, väliin tuli niitä hyviäkin päiviä, joten sillä mentiin. Lasten vilpitön ilo ja rakkaus omia lapsia kohtaan antoi voimia jaksaa. Monta päivää piristi soitto äitiystävälle.

Jossain vaiheessa, kun väsymys on ylittänyt tietyn kynnyksen, niin väsymystä alkaa pelkäämään. Näin ainakin minulla. Pelottaa mennä nukkumaan, jos uni ei tulekaan, täytyy yöllä herätä ja sitten ei enää saakaan unta tai nuku ollenkaan. Huomasin pelkääväni myös sitä, millaiseksi tajusin muuttuneeni. Kiukkuiseksi ja ärtyneeksi valittajaksi. Tiukkapipoiseksi äidiksi, jolla on aina vaan paha olla. Hävetti ja en tunnistanut itseäni siitä minästä. Eikös äideillä ole aina hyvä olla? Näin muistan tuoreena äitinä ajatelleeni.

Kukaan ei tiedä miten väsynyt olet tai millaista apua tarvitset, jos ei puhu siitä kenellekään. Kannustan siis hakemaan apua, ajoissa. Sitä ei tarvitse hävetä, vaan olla ylpeä, että on halu selvitä eteenpäin. Avun pyytäminen voi olla vaikeaa, tiedän, mutta askel kannattaa ottaa.

Ajattelen, että on rohkeutta hakea apua ongelmiinsa. Mitä aikaisemmassa vaiheessa, niin sitä parempi.

Hanna

Tukeavanhemmille.fi -sivuston perustaja, päätoimittaja, bloggari sekä äiti, vaimo ja Väsynyt äiti - apua uupumukseen ja unettomuuteen kirjan kirjoittaja

Blogi muualla somessa: Facebook, Instagram, Twitter