Pienet koululaiset

kids-2835426_1280.jpg

Lasten eri ikävaiheissa on varmaan kaikissa omat plussat ja miinukset. Jos vauvana heittää yöt häränpyllyä, niin teini-ikäisen kanssa arki on käsittääkseni joskus melkoista taistelua. Aika pienten koululaisten kanssa onkin mielestäni mitä parhainta.

Meidän perheessä on nyt kaksi pientä koululaista: 1.-luokkalainen ja 3.-luokkalainen. En enää koe eläväni vahvasti ruuhkavuosissa, vaikka ajoittain hikeä pyyhitäänkin.

Ekaluokkalainen on iso, mutta silti niin pieni, avuton ja haavoittuvainen. Keskustelu on aivan eri tasolla kuin hetki sitten, mutta silti sylissä oleminen ja lällyleikit ovat suuri osa arkea ja lapsen ajatusmaailmaa. Moni tämän ikäluokan edustajista uskoo vielä joulupukkiin ja hammaskeijuun, mutta arkirutiinit osataan jo hoitaa itsenäisesti. Mahtava yhdistelmä!

Koulussa opitaan hurja määrä kaikkea, mutta ekaluokkalaisen päässä tuntuu silti liikkuvan mielestäni yllättävän paljon kaikkea epämääräistä (ja järjetöntä). Olen pari kertaa kulkenut koulumatkoja tällaisen joukon kanssa ja suoraan sanottuna ollut aivan hämilläni siitä mitä nämä tyypit hommaavat jo pelkästään koulumatkalla. Porukassa tyhmyys tuntuu todellakin tiivistyvän ja kaikki koulumatkalta löytyvät kivet ja roskat ihmetellään yhdessä. Leikkejä voivat olla mm. takaperin ryömiminen, toisten kengännauhojen jututtaminen sekä aarteiden etsiminen. Enää en yhtään ihmettele, että miksi ne matkat kestävät useita tunteja.

Kolmasluokkalainen tuntuu jo sitten taas niin varttuneelle ja arki sujuu usein kuin tanssi. Toki välillä voi ovi paukahtaa ja olen maailman pas*** mutsi, mutta kyllä tämän kestää yövalvomisiin verrattuna (todellakin!). Tässä iässä lapsen oma persoonallisuus näyttäytyy jo hyvin vahvasti ja heidän kanssaan voi keskustella yllättävänkin yleisistä aiheista. Harrastukset ja kaverit ovat keskiössä, mutta silti nämäkin lapsukaiset ovat vielä pieniä, tarvitsevat vanhempien tukea ja usein kömpivät viereen tai kainaloon paijattavaksi.

Saako nyt sanoa, että tässä eletään vanhemmuuden parhaita vuosia? Itseasiassa tämä vaihe on ollut valloillaan jo useamman vuoden. Nyt saa nauttia siitä pienen lapsen maailman ihmettelystä, mutta yöt eivät mene valvoessa tai polvet ole ruvella perässä konttaamisesta. Voiko nyt sanoa, että selvisi pahimmista ruuhkavuosista suhteellisen täysjärkisenä?

Mutta, miten ja missä ihmeen vaiheessa näin pääsi käymään: en toivoisi lasteni kasvavan enää yhtään?!?!?!

Hanna

Tukeavanhemmille.fi -sivuston perustaja, päätoimittaja, bloggari sekä äiti, vaimo ja Väsynyt äiti - apua uupumukseen ja unettomuuteen kirjan kirjoittaja

Blogi muualla somessa: FacebookInstagramTwitter