Eskari-ikäisen mieltä on mahdoton ennustaa

eskari uhmaika small.jpeg

Kyllähän minä tiedän, että 6-vuotiaan mieli voi vaihdella usein, mutta erään pyörälenkin tapahtumat tekivät minuun kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.

Heti pihasta lähdettyämme pikakiituri ilmoittaa, että koska pyöräily on hänen mielestään maailman kivointa hommaa, niin nyt otetaan pieni kisa. Kaduin heti etten pukenut urkkavaatteita ylleni, mutta innostun ajatuksesta ja tempaisen itseni vauhtiin, ohittaen pienen pyöräilijän. ”Äiti, ei noin saa tehdä! Miksi sä ohitit minut?! Juoksetko sä mua karkuun?!”. Loukkaantunut pyöräilijä katsoo minua tuimasti, mutta ilme kirkastuu, kun hän kirmaa taas ohitseni. Naurahdan, ja muistan taas, että häviämällä näissä kisoissa saa yleensä rennomman lenkkitunnelman aikaan.

Pian pysähdytään tarkastelemaan katukivetystä ja juomaan vähän vettä. Huomautan, että housujen renksut eivät ole paikoillaan ja voisin korjata ne, jotta nilkat eivät kylmety. Saan kuitenkin kuulla, että vain vauvat käyttävät renksuja ja että hän ei enää ikinä pidä niitä. Itseasiassa hän kuulemma inhoaa renksuja. Asia selvä, totean, ja jatkamme matkaa. Samalla laitan muistiin, että rentoon lenkkiin suljetaan jatkossa pois myös tämä aihe.

Tiellä on vielä paikoin jäätä ja kerron, että näin alkukeväällä jäisissä paikoissa pyörää tulee taluttaa. Saan kuitenkin heti kuulla, että hänen ei tarvitse näin tehdä, koska on jo niin iso ja taitava. Lisäksi hän kuulemma rakastaa kevättä ja osaa pyöräillä tämän vuodenajan mukaisesti. En ehdi edes tehdä vastalausetta, kun hurjastelija on jo nurin. ”Äiti, miksi sä et sanonut, että täällä on näin liukasta?! SUN pitää kertoa missä talutetaan!”. Tarkastan uhoajan vahingot ja totean matkan jatkuvan ilman suurempia tuhoja. Pälyilen eteenpäin ja toivon, ettei jäätiköitä enää tulisi.

Pian reitillemme tulee ylämäki ja tarjoudun auttamaan, koska mäki oli aika jyrkkä. Apua ei kuitenkaan kuulemma tarvita. Kuulen pientä jupinaa ja erotan sen, ettei hän todellakaan ole enää mitään autettava vauveliini. Hoidon Eetua autetaan kyllä ylämäessä, mutta häntä ei enää koskaan. Kolmen metrin päästä kuuluu vaino pyyntö ylämäessä auttamisesta. Mäen päällä käsky taas kumotaan ja tuuletetaan miten kovaa pyörällä päästään. 

Kotvasen jälkeen ehdotan, että kääntyisimme pian jo kotiinpäin, jottei matkasta tulisi liian raskas. Kuulen kuitenkin, että matkamme on vasta alussa ja häntä ei väsytä vielä ollenkaan. Tyyppi ajelee minusta selvästi edellä ja jupisee taas jotain ajaessaan. Pian hän kääntää suunnan kotiin, mutta syynä on kuulemma hänen etukäteen miettimä reittivalinta eikä missään nimessä esimerkiksi väsymys.

Kun vihdoin kaarramme kodin pihaan, niin saan kuulla, että nyt hän inhoaa pyöräilyä. Se on raskasta ja pyöräkin on kuulemma ihan huono. Kevät on kuulemma lisäksi maailma huonoin vuodenaika.  

Menemme sisälle ja mietin kuumeisesti mitä revin iltapalapöytään, koska verensokeri on ilmeisesti jo pakkasella. Samalla mietin mikä kuopustani vaivaa, mutta seuraavassa hetkessä hän juokseekin jo olohuoneeseen kertomaa muulle kotiväelle mahtavasta pyörälenkistämme. Totean mielessäni, että minulla on vielä paljon opittavaa tästä ikävaiheesta.

Hanna

Tukeavanhemmille.fi -sivuston perustaja, päätoimittaja, bloggari sekä äiti, vaimo ja Väsynyt äiti – apua uupumukseen ja unettomuuteen kirjan kirjoittaja.

Blogi muualla somessa: FacebookInstagramTwitter