Bonuslapsia ja biovanhempia

Kuva: Sanna Inkeri Saarikangas

Kuva: Sanna Inkeri Saarikangas

Kun lapsiperheen vanhemmat eroavat, päädytään termiviidakkoon, jossa suunnistamiseen kaipaisi kompassin lisäksi päivitettyä sanakirjaa. Itsekin olen omaksunut kieleeni uutta termistöä vasta oman kokemuksen myötä. Tässä siis termistöä eroperheille, uusperheille ja kaikille heitä kohtaaville!

En ole yksinhuoltaja, vaan minulla on lasteni yhteishuoltajuus yhdessä heidän isänsä kanssa. Lapsilla voi (ainakin toistaiseksi) Suomessa olla vain yksi virallinen kotiosoite, joka määrittää lähivanhemman. Koska lapset asuvat virallisesti minun luonani, olen siis lähiäiti ja heidän isänsä etäisä.

Lisää uuskieltä on luvassa, kun eronnut vanhempi rakastuu ja perustaa uuden perheen. Kohdussa kantamani lapset ovat biolapsia, puolison kautta perheeseeni tullut tytär puolestaan bonuslapsi, jonka bioäiti on kumppanini entinen puoliso. Mikäli eksyt uusperhekeskusteluihin sosiaalisen median soilla, törmäät varmasti pohdintoihin siitä, miten toimitaan kun bio ei vaadi bonaria osallistumaan kotitöihin – nyt siis tiedät, mistä moisessa kryptisessä kielessä on kyse.

Itse karsastan puolikkaita perheenjäseniä – en halua olla äitipuoli lapsipuolelle – joten biot ja bonukset ovat hyvä lisä kieleen. Puhun myös mielelläni lahjalapsesta, sillä sellainen hän on, ihanan kumppanin kylkiäisenä tullut lahja, melkoinen bonus. Toki perhe on kasvanut myös mummobonuksilla ja sekalaisilla sokeriserkuilla – tulevaisuuden sukupuut taitavatkin muistuttaa enemmän villiviiniköynnöstä.

Avoimuus on avain uusperheen onneen

Nyt kun käsitteet on selvillä, on uusperheen arki varmasti vain järjestelykysymys. Eikö? Ei. Kahden, kolmen tai vaikka viiden perheen kulttuurin yhdistäminen ei taatusti koskaan suju ilman jonkin sortin törmäyksiä. Kenen sääntöjä noudatetaan, kuka määrää kenenkin kaapin paikasta, koska on karkkipäivä missäkin kodissa?

Omalla uusperhetaipaleella ollaan vasta alkukilometreillä, mutta jo nyt arjen asettuminen uomiinsa on vaatinut aika monta palaveria puolison kanssa, jääkaapin oveen kiinnitettyjä sääntöjä ja oman pään sisäistä pohdiskelua siitä, mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Olen oppinut, että lähes kaikki ongelmat kumpuavat odotuksista ja oletuksista, joita ei osaa, uskalla tai hoksaa tuoda esille. Kun on tottunut pyörittämään perhettä yksin, on huomaamattaan kehittänyt toimintamalleja, joita kukaan ei ole päässyt kyseenalaistamaan. Kun nämä läväytetään uuteen ympäristöön, on väkisinkin edessä kompromisseja, kritiikkiä ja sen sietämistä. Eihän se välttämättä ole mikään universaali ja ultimaattisen oikea tapa, että hampaat pestään ennen aamupalaa eikä sen jälkeen?

Käytännön asioista, omista ja muiden perheenjäsenten toiveista on hyvä käydä avointa keskustelua jo ennen uusperheen perustamista. Kaikkea ei kuitenkaan voi ennakoida eikä riitoja kannata riidellä varastoon. Onnellisen arjen avain löytyy kuitenkin avoimesta keskustelusta, eikä pelkästään kotisohvalla: mitä selkeämpi keskusteluyhteys on lasten toisiin koteihin, entisiin kumppaneihin ja näiden uusiin puolisoihin, sitä sujuvampaa arki ja yhteiselo on. Harva meistä eronneista elää melukylämäisessä onnelassa exien ja nyxien kanssa tanssahdellen, mutta aikuismaiseen ja järkevään kommunikointiin pitäisi jokaisen kyetä.

Parisuhde on uusperheen ydin

Uusperhe on minulle tarkoittanut nimensä mukaisesti valtavan määrän uutta. Kodissani asuu ihmisiä, jotka olen tuntenut vasta murto-osan näiden elämästä. Bonuslapseen tutustuminen vie aivan eri tavalla aikaa ja ajatustyötä kuin kohdusta alkanut matka biolasten rinnalla. Etsin vielä omaa rooliani uudenlaisena vanhempana, joka kyllä keittää aamuksi kaurapuuroa (ja kestää kun sille yökkäillään), muttei ole huoltajan kaltaisessa asemassa. Toivon silti kasvavani omalle paikalleni, lahjalapselle turvalliseksi ja tärkeäksi aikuiseksi.

Bonuslapsen mukana tulee väkisinkin mukana myös kumppanin entistä elämää. Uusperhe voi olla helpompi aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä, kaikille uudessa kodissa, kuin toisen vanhemman vanhassa kodissa, jonka nurkissa lymyilee mustiin sukkiin takertuvia ydinperhevillakoiria. Itse olen ihastunut uuteen kotiimme, jossa sekoittuvat omat ja toisen huonekalut, tavat, sotkut ja muistot – ja johon luodaan yhdessä uusia.

Sinkkuäitiaikoina kaikki toiveeni parisuhteesta ja perhe-elämästä kiteytyivät yhteen kohtaukseen: kun vielä joskus saisin syödä iltapalaa aikuisten kesken sohvalla lasten nukahdettua. Nyt minulle on tämä mahdollisuus annettu. Saan jakaa arjen, huolet, tiskivuorot, kauppareissut, lasten hölmöt lausahdukset ja kaiken päivän aikana kokemani kumppanin kanssa. Tästä on pidettävä kiinni, sen tiedän. Siksi parisuhteelle ajan ja tilan raivaaminen tuntuu entistä tärkeämmältä – toki se on myös aikataulullisesti mahdollista, sillä joka toinen viikonloppu olemme puolisoni kanssa kaksin kotona.

Uusperhe saattaa näyttää ja tuntua kaoottiselta kokonaisuudelta, jossa on aivan monta liikkuvaa osaa ja arkeen vaikuttavaa ajattelijaa. Sen ytimenä on kuitenkin kahden ihmisen rakkaus, parisuhde, jonka vahvuus on todellakin testissä. Eipä tähän hurlumheihin kukaan ainakaan lasten takia ryhtyisi!

Sanna Inkeri Saarikangas

Kirjoittaja on päivätyökseen viestintäammattilainen, iltapuhteena Inkerin vikaa -blogin tekijä ja siinä sivussa kolmen lapsen uusperheen äiti.

Ajatuksia uusperhe-elämästä myös Valeäidin nauhoitukset -podcastissa

Tämä kirjoitus on blogin vieraskynäkirjoitus. Kynään tarttuu perheiden eri alojen auttamisen ammattialaisia. Joskus kirjoittajana on lääkäri, joskus psykologi ja joskus joku ihan tavallinen isovanhempi tai äiti. Joskus myös toinen bloggari. Joskus joku tarina vaan halutaan kertoa.

Blogi muualla somessa: FacebookInstagramTwitter