Mikä siinä äitiydessä on niin vaikeaa?

Äitiyden haasteista puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Väsymyksestä. Uupumuksesta. Oman ajan puutteesta. Parisuhteen jäämisestä vanhemmuuden jalkoihin. Ihmisen muuttumisesta kukoistavasta naisesta pelkäksi resuiseksi äidiksi. Oman itsensä unohtamisesta.

Mikä siinä äitiydessä sitten oikein kuormittaa niin kovin? Mikä siinä on niin vaikeaa? Mikä tekee elämäniloisesta naisesta pelkän uupuneen ihmisraunion? Äitiraunion.

Mietitäänpä.

Uni

Uni ja lepo. Kaksi asiaa, joita jokainen tarvitsee, mutta jokainen ei niitä saa. Eivät ainakaan äidit. Heräily tunnin, kahden tai vaikka vain kolmenkin tunnin välein tuntuu – ja kovaa. Syvä uni on vain kaukainen haave, johon ei ehdi vaipua ennen seuraavaa havahtumista. Säännöllinen hereille säpsähtely jättää jälkeensä usvaisen mielen, väsyneen vanhemman. Ihmisraunion.

Uhma

Uhma ei ole pelkkää uhmakasta katsetta ja kaikesta kieltäytymistä. Se on myös raivokasta karjuntaa, kirkuvaa kiljuntaa ja toisinaan tarkkaan tähdättyjä läpsäisyjä keneen tahansa uhmakkaan raivohärän lähellä olevaan. Kun päivän jokainen toiminto vaatii loputonta toisen tunteiden sanoittamista ja omiensa kätkemistä, on mielen kuormittuminen taattu.

Urpoilu

Urpoilu on enemmänkin vanhempien lasten ongelma. Vauvalla tai pienellä taaperolla urpoilu on hellyyttävää hölmöilyä: hassuja ilmeitä tai sopivaan hetkeen ajoitettu pieru. Harmitonta ja tahatonta. Juuri sopivaa nostamaan hymyn vanhempiensa (tai kenen tahansa) huulille.

Vanhempien lasten urpoilusta minulla ei ole vielä kokemusta, sillä omani on vasta nippa nappa kolmevuotias, mutta voisin kuitenkin kuvitella, että se on mahdollisesti sellaista toimintaa, joka aiheuttaa vanhemmalle syvää huolta. Huolta, joka kuormittaa ja väsyttää. Huomionhakuisuudessaan toteutettu kepponen piilottaa koulukaverin ulkovaatteet tai leikkipuiston hämärässä taiteillut taideteokset kurtistavat varmasti vanhemman kuin vanhemman otsan.

Väsyttivätpä edellä mainitut kolme uuta, unenpuute, uhma ja urpoilu, äidistä minkälaisen raunion hyvänsä, korvaavat hyvät hetket aiheutuneet vauriot hetkessä. Hyviin hetkiin keskittymällä väsymyksen voimasta raunioitunut äiti voimaantuu nopeammin kuin ehdit univaje sanoa.

Etsitäänkö siis jokaisesta lapsen kanssa vietetystä hetkestä jotakin hyvää? Niistä huonoistakin.

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!