Ken äitiyteen ryhtyy, se äitiydessä kahlatkoon

Ken äidiksi ryhtyy, se äitiyden kahlatkoon kunnialla läpi. Tämä voisi hyvinkin olla vanha, viisas sananlasku, mutta sitä se ei todellakaan ole. Se on vain heikkona hetkenä ilmoille heitetty väsähtäneen - eikä edes kovin viisaan - äidin toteamus, joka lausumishetkellään luultavasti hukkui uhmakohtauksen aiheuttaman melusaasteen alle.

Olen ollut äiti kohta kolme vuotta. Minulla on poika, ja mikä poika hän onkaan! Hän on ihanan oivaltava ja itsepäinen kolmivuotias, vahvatahtoinen sydäntenvalloittaja. Hänen kanssaan olen kokenut pakahduttavia onnenhetkiä mutta myös niitä hetkiä, joina olen miettinyt, että mihin sitä tulikaan ryhdyttyä. Selviydynkö äitiydestä sittenkään kunnialla maaliin? Tuliko haukattua liian iso pala?

Ken äidiksi ryhtyy, se äitiyden kahlatkoon kunnialla läpi.

Äitiurani aikana olen saanut huomata, ettei äitiys hurmaavuudestaan huolimatta ole millään lailla mutkatonta. Itse asiassa äitiyden soratiellä olen kohdannut mutkia enemmän kuin millään muulla tuntemallani tiellä koskaan.

Mutta mikäpä tässä maailmassa suoraviivaista olisikaan? Niin, ei mikään. Eikä tarvitsekaan olla, sillä eiväthän saavutetut asiat tuntuisi miltään, jos ne tarjoiltaisiin eteen valmiina, vai mitä? Niiden eteen on ponnisteltava, nähtävä hieman vaivaa, jotta niistä voisi nauttia täysillä.

Äitinä sitä joutuu toden totta ponnistelemaan joka päivä. Ponnistelemaan, jottei menettäisi hermojaan uhmakkaan kolmevuotiaan edessä. Ponnistelemaan, jottei laskeutuisi lapsen tasolle väittelemään hampaiden pesun tarpeellisuudesta. Ponnistelemaan, jotta pysyisi tilanteen herrana, oli se sitten minkälainen tilanne hyvänsä.

Äitiyden soratiellä olen kohdannut mutkia enemmän,
kuin millään muulla tuntemallani tiellä koskaan.

Tilanteen herrana pysyminen vaatii kärsivällistä pelisilmää. Tilanteen herra tarkkailee ja tarkkailun tuloksena osaa arvioida, milloin taistella ja milloin perääntyä. Hän tietää, milloin pysyä jämäkkänä ja milloin löysätä siimaa. Siiman hetkittäinen löysääminen ei tarkoita sitä, etteikö tilanne olisi hallinnassa, vaan sitä, että lapsi saa tilaa kasvaa.

Joka tilanteen herruus. Siinä on tavoitetta kerrakseen, enkä edes yritä uskotella, että pystyisin siihen. Ainakaan ihan joka päivä. Herruus karkaa hetkittäin hyvinkin kauas saataviltani, kun menetän mielenrauhani kolmevuotiaan päättäväisessä käsittelyssä.

Lapsen saatteleminen vaippaiästä aikuisuuteen on pitkä ja pitkämielisyyttä vaativa matka, jonka aikana sattuu ja tapahtuu. Matkan toivoisi olevan pehmeä ja opettavainen – niin minulle kuin kolmevuotiaalleni. Ennen kaikkea sitä toivoisi, että matkasta pystyisi kahnausten lomassa myös nauttimaan, kaikkine kommelluksineen, eikä tuhlaisi aikaa turhaan murehtimiseen.

Joten tässä sitä kahlataan kaulaa myöten äitiydessä. Hymy korvissa, hetkittäin suru puserossa, aito rakkaus sydämessä.

Tervetuloa mukaan!

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!