Miksi oma aika on niin tärkeää?

icons8-team-643498-unsplash.jpg

Oma aika – ylellisyys, johon ei hektisessä arjessa ole liikaa aikaa. Joskus jopa tuntuu, että saadakseen olla hetkisen vain omassa seurassaan, olisi jostakin muusta luovuttava kokonaan. Se taas tuntuu jopa julmalta. Jokainen elämän osa-aluehan on tärkeä; työ, vanhemmuus, liikunta ja ystävät vaikuttavat mieleen sopivassa suhteessa piristävästi.

Joskus (äiti)ihminen saattaa joutua tilanteen eteen, jossa jostakin elämän osa-alueesta on luovuttava. Luopumisen tiimellyksessä joutuu puntaroimaan, mikä elämän osa-alueista sitten on itselle se vähiten tärkeä tai ainakin sellainen, josta luopuminen ei tunnu sydänpohjukassa asti. Luopumisen – tai ainakin pienoisen karsimisen – tekee helpommaksi se, että usein sen vaikutukset elämänlaatuun ovat varsin positiiviset. Kun saa asioita pois harteiltaan, on väkisinkin kevyempi jatkaa matkaa.

Minun kohdallani karsintasaha kohdistui työaikaani. Jossakin vaiheessa, luultavasti jo äitiyslomalla, huomasin, etten voi tulevaisuudessa olla sekä lyömättömän hyvä työntekijä että pienen poikani tasapainoinen ja läsnä oleva äiti. Valinta äitiyden ja työelämän välillä oli samalla vaikea mutta myös itsestään selvä: halusin olla pojalleni mahdollisimman hyvä äiti.

”Kun saa asioita pois harteiltaan, on väkisinkin kevyempi jatkaa matkaa.”

Tiedostin syvällä mieleni sopukoissa kuitenkin myös työn tärkeyden. Ihmismielelle on hyvä tehdä töitä ja tuntea olevansa tarpeellinen myös kodin ulkopuolella. En halunnut jäädä kokonaan kotiäidiksi, mutta en myöskään halunnut palata täysiaikaiseen työelämän pyöritykseen. Mietin pääni puhki keinoja saada ne molemmat. Säästää kakun sekä syödä sen.

En onnistunut siinä. Voimavarojensa yli ei voi elää tyydyttävää elämää, ei ainakaan loputtomiin. Vaikka miten voimakkaasti tunsinkin tarvetta omistautua vapaa-aikanani lapselleni ja olla samalla tehokas työntekijä, en siihen pystynyt. Molemmat eivät mahtuneet viikkooni, jossa ei ollut tarpeeksi tunteja.

Tuskailin työn ja äitiyden ristiriidassa pitkään, ja jossakin vaiheessa huomasin tarkastelevani asiaa aivan väärästä vinkkelistä. Työn ja äitiyden kaksinaisuudesta puuttui vielä yksi elementti: oma aika. En kaivannutkaan enempää aikaa lapseni tai työtehtävieni kanssa, vaan mieleni kaipasi enemmän aikaa itseni kanssa. Vain siten jaksoin olla työhöni keskittynyt työntekijä sekä läsnä oleva äiti, joka ei tiuski lähi-ihmisilleen jatkuvalla syötöllä.

”Työn ja äitiyden kaksinaisuudesta puuttui vielä yksi elementti: oma aika.”

Äidit tarvitsevat omaa aikaa. Se nyt oli selviö minullekin. En vain ollut ymmärtänyt, että oman ajan tarpeeni olisi niin suuri. Tunti silloin tällöin ei riittänyt, ei sitten millään. Niin häpeälliseltä kuin se kuulostaakin, minun on saatava laiskotella tasaisin väliajoin, jotta jaksan normaalia arkea. Tiedättehän, heittää jalat sohvan nojalle ja hypnotisoitua hömppäsarjoista. Sairastamani ms-tauti tietysti vaikuttaa laiskottelun tarpeeseeni, mutta en tiedä, voinko vedota täysin siihenkään. Toisilla oman latautumisajan tarve nyt vaan on suurempi kuin toisilla. Oli sairautta tai ei.

Kuten jo tuossa kirjoitukseni alkupuoliskolla mainitsinkin, otin lisää omaa aikaa sieltä, mistä sen ottaminen oli mieluisinta: työajasta. Lyhensin sitä. Reilusti. Aloin tehdä asioita, jotka toivat minulle hyvän olon ja onnistumisen tunteita sen sijaan, että olisin suorittanut suorittamasta päästyäni asioita, joiden tavoittelu oli turhaa. Annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos siltä tuntui.

”Annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään.”

Kun olin antanut itselleni luvan vain olla ja lopettanut pyrkimykset supermihinkään, alkoi valinta pikkuhiljaa tuntua oikealta. Toki tunnen jonkin verran syyllisyyttä omasta ajastani, koska minulla on sitä niin paljon, mutta syyllisyys on vähentynyt viikko viikolta. Tunnen olevani sekä työntekijänä että äitinä onnistuneempi kuin ennen. Tiedä sitten, onko tuntemukseni oikea, mutta ainakaan kumpikaan niistä – ei äitiys eikä työntekijyys – ole samanlaista lumessa rämpimistä kuin ennen.

Elämäni on nyt kuormitukseltaan sopivaa, jopa täydellistä, vaikka se ei olekaan sellaista kuin odotin. Minusta ei tullut tehopakkausta millään alueella: ei äitinä eikä uraohjuksena. Tapahtui odottamattomia asioita, mutta sellaista se elämä on. Ihanaa, kaikesta huolimatta.

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!

www.instagram.com/mielinkielin.fi