Uni, jonka jälkeen ymmärsin olevani tarpeeksi hyvä äiti

sharon-mccutcheon-576867-unsplash.jpg

Minä olen ihan hyvä äiti, hyvä vanhempi. Hukutan lapseni hellyydenosoituksiin päivittäin, ja satunnaisia ärsyyntymisiä sekä kiukkuisia sanoja lukuun ottamatta olen onnistunut vanhemmuudessa luultavasti ihan ookoo. Toisinaan tietysti eteen tulee heikkoja hetkiä, jolloin tuntee olevansa huonoistakin huonoin äiti. Nuo hetket ovat onneksi harvassa ja ohimeneviä.

Viime viikolla näkemäni uni sai minut pohtimaan hetkittäisiä huonommuudentunteitani äitinä. Uni oli todella todentuntuinen ja huonoa äitiyttä huutava. Se oli ahdistava. Se oli sellainen uni, josta herätessään ei ole varma, oliko se unta laisinkaan, sillä se olisi voinut olla tottakin. Siinä ei ollut kummituksia tai yliluonnollisia otuksia, mutta se oli silti painajainen pahimmasta päästä. Painajainen äiti-ihmisen päästä.

Uni meni suurin piirtein näin:

Pikkujoulut. Ruokaa. Juomaa. Aikuista hauskanpitoa. Juuri sitä nyt kaipaan, ja sellaista olisikin tänä iltana luvassa.

Mutta ai niin, mihis lapsi laitetaan, kun aikuiset juhlivat? Molemmat isovanhemmat olisivat kyllä kotona, mutta eiköhän me tämä itse hoideta. Isovanhempien apuun turvautuminen liioissa määrin ei sovi ajatusmaailmaani, joten kyllä kolmevuotias pärjää kotona muutaman tunnin yksinkin. Suurimman osan ajastahan hän nukkuu.

Niinpä lähdemme ja juhlimme. Viini virtaa, ja meillä on hauskaa.

”Uni oli todella todentuntuinen ja huonoa äitiyttä huutava.”

Yhtäkkiä mieleni tajuaa, miten väärin tämä kaikki onkaan! Me vanhemmat juhlimassa ja kolmevuotias yksin kotona. Mitä hän mahtaa nytkin puuhata? Leikkiikö hän keskittyneenä autoihinsa? Osaako hän laittaa tietokoneen päälle ja katsoa Youtubesta lastenohjelmia lievittääkseen ikäväänsä?

Ei. Ei hän osaa. Tietenkään hän ei osaa, hän on vasta kolme. Hän ei katso huolettomana lastenohjelmia, vaan hän kiertää huolesta suunniltaan tyhjiä huoneita etsien meitä, vanhempiaan. ”Äiti, isi, missä olette?”, hän kyselee, mutta kukaan ei vastaa.

Yritän vakuutella levottomalle mielelleni, että kyllä kolmevuotiaani pärjää. En kuitenkaan pääse lähellekään sitä vakuuttavuutta, jota löysin ilmaisuuni tuntia aikaisemmin, kun selitin samaa asiaa hymyssä (ja viinissä) suin kolmevuotiaalle. ”Kyllä sinä pärjäät, olemme poissa vain muutaman tunnin.”

Mutta ei hän pärjää. Enää suuni hymyilee vain väkinäisesti juhlahumun keskellä. Viinihuurut haihtuvat samaa tahtia kuin järkytykseni kasvaa. Suuni hymyilee, mutta silmäni ovat pakokauhua täynnä, kun ymmärrän toimintani järjettömyyden. Jättää nyt kolmevuotias yksin kotiin!

Kuiskaan miehelleni hiljaa: ”lähdetään”. Lähdemme saman tien hyvästelemättä edes ystäviämme. Pyöräilemme lujempaa kuin koskaan kuoppaista soratietä kohti kotia, jossa kolmevuotiaamme on yksin. YKSIN!

”Hän kiertää tyhjiä huoneita etsien meitä, vanhempiaan. ’
Äiti, isi, missä olette?’, hän kyselee, mutta kukaan ei vastaa.”

Talo näkyy jo. Kun pääsemme pihaan, näen ensimmäisenä oven, joka on sepposen selällään. Voi taivas, ulko-ovi on auki! Viskaan pyöräni keskelle tietä, ja juoksen sisään. Etsin kolmevuotiasta talomme kaikista huoneista, mutta häntä ei löydy. Hän ei ole missään. Hän ei ole talossa.

Paniikki, katumus, itsesyytökset ja epäusko risteilevät ajatuksissani. Kauhuni on käsin kosketeltavaa.

Käyn kylmiä huoneita läpi yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes huomaan vaatehuoneessa liikettä. Sivuun rullattu matto huojuu avonaisesta ulko-ovesta sisään karanneen tuulahduksen tahdissa. Mutta hetkinen, sehän on mahdotonta. Ymmärrän mahdottomuuden jopa humalanhuuruisen mieleni läpi. Miehenihän sulki oven tullessamme sisään.

Siirrän huojuvaa rullaa, ja löydän kolmivuotiaani kyyristelemästä sen takaa. Hän on painanut päänsä vasten polviaan, joita hän halaa kuin viimeistä turvaansa tässä maailmassa. Viimeinen turva polvet ovatkin, sillä minä, me, hänen maailmansa, olimme poissa.

Puhuttelen kolmevuotiasta, pyydän anteeksi, mutta hän ei vastaa. Hän ei edes katso minua kohti. Hän ei halua. Hänen luottamuksensa on petetty. Olen jättänyt hänet, ja sitä hänen on mahdoton ymmärtää. Viimein ohuet sanat kuuluvat polvipanssarin läpi: ”Missä te olitte?”

“Hän on painanut päänsä vasten polviaan, joita hän halaa kuin
viimeistä turvaansa tässä maailmassa.”

Heräsin painajaismaisesta unestani tässä vaiheessa. Hyvä niin, koska en olisi halunnut nähdä itseäni selittämässä kolmivuotiaalle, missä olimme olleet. En olisi halunnut nähdä hänen kasvojaan, jotka olisivat katsoneet minuun päin loukattuina ja petettyinä, vailla luottamusta.

Tunteet, joita herättyäni tunsin, tuntuivat todella voimakkaasti. Mitä minä juuri todistin? Tapahtuiko kaikki oikeasti? Me vanhemmat poissa kotoa viinihuuruissamme? Kolmevuotias hädissään tyhjässä talossa? Vilkaisin oikealle, ja näin kolmivuotiaan nukkuvan sängyssään takapuoli pystyssä ja poski rutussa. Rauhallisesti. Ei hylättynä, ei hädissään.

Yritin ravistella pakokauhun ja syyllisyyden omilta harteiltani pitkään, mutta se oli vaikeaa. Vaikka tapahtunut tapahtui vain alitajunnassani, ei jo heränneitä tunteita voinut noin vain sammuttaa. Naps vain.

Luulin olevani varma äitiydestäni ja siitä, että olen hyvä siinä, mutta olinko sittenkään niin varma kuin kuvittelin? Piilikö alitajunnassani kuitenkin jokin pieni epävarmuuden siemen? Oliko uni merkki siitä? Pelkäsinkö pettäväni lapseni luottamuksen jossakin vaiheessa hänen elämäänsä? Pelkäsinkö, että olen tehnyt sen jo?

Yritin ravistella pakokauhun ja syyllisyyden omilta harteiltani pitkään, mutta se oli vaikeaa. Vaikka tapahtunut tapahtui vain alitajunnassani,
ei jo heränneitä tunteita voinut noin vain sammuttaa.

Kun selvisin unen aiheuttamasta järkytyksestä, aloin huomata sen vaikuttavan minuun myös toisin. Vahvistavasti. Tiedostin, etten ikipäivänä toimisi niin kuin unessa. En ajattelisi hetkeäkään, että kolmivuotiaan jättäminen yksin kotiin olisi hyväksyttävää. Ja vaikka olisikin, en pystyisi siihen.

Karmiva uni vahvisti näin äitiyden tunnettani ja sai minut luottamaan siihen, etten koskaan toimisi lapseni hyvinvoinnin vastaisesti. No joo, joskus ehkä suutun ja saatan sanoa pahasti, mutta ne ovat pieniä juttuja, jotka eivät varjosta äitiyttäni jatkuvasti. Pienet heikot hetket ja pienet virhearviot kuuluvat vanhemmuuteen, enkä niiden takia leimaannu huonoksi vanhemmaksi – en omissa silmissäni enkä kolmevuotiaan.

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!

www.instagram.com/mielinkielin.fi