Mistä iloa ilottomuuteen? – mukavakavan vanhemman vinkit arjen harmauden keskelle

Mikä neuvoksi, kun mieli on matala? Mitä tehdä, kun arjen harmaus ei valtaa vain syksyistä maisemaa vaan myös mielen? Mistä löytää iloa ilottomuuteen? Siinäpä kysymys, joka on vastauksen arvoinen.

Hulluttelusta

Joskus on mielekästä heittää vakavuus romukoppaan ja hullutella menemään. Aikuisen ihmisen voi kuitenkin olla joskus vaikea riisua yltään mukavakavuuden viittaa ja heittäytyä hullutteluhetkeen tuosta vain, mutta suosittelen yrittämään.

Hulluksiko tässä sitten pitäisi heittäytyä? Miten muka? Meille aina niin vakaville aikuisille on onneksi tarjolla apua, nimittäin hulluttelun ammattilaiset lapset (ja lapsenmieliset) auttavat enemmän kuin mielellään. Heiltä heittäytyminen ja arkisten huolien unohtaminen käy luonnostaan. On aikuisesta kiinni, miten lapsen päättömältä tuntuvaan hullutteluun reagoi: laittaako sille stopin heti alkuunsa jyrkällä jyrähdyksellä vai lähteekö kenties mukaan heittäytymään?

Aikuisen voi olla joskus vaikea riisua yltään mukavakavuuden viittaa.

On sanomattakin selvää, että minä olen tässä tapauksessa heittäytymisen kannalla. Enhän muuten olisi ottanut asiaa tässä yhteydessä puheeksi. Sen sijaan, että vaikkapa nukkumaanmenoaikaan suorittaa pää punaisena iltatoimia (iltapalakitaanhampaatpestyyökkäripäälleöitä!), voi kaiken lyödä leikiksi ja laittaa vaikka tanssiksi.

Toki iltatoimien suorittaminen lapsen päättömältä tuntuvan hulluttelun lomassa vie enemmän aikaa kuin armeijatyyliin suoritettu nukkumakäskytys, mutta so what? Yhteinen riemun hetki on tärkeämpi kuin saumattomasti suoritettu nukkumaanmeno.

Hassuista ilmeistä

Lapset, varsinkin kolmevuotiaat, ovat ilmeikkäitä otuksia. Omani ilmeet ainakin vaihtelevat sujuvasti liioitellusta kulmien kurtistelusta silmät pullistavaan ihmettelyyn. Itse sitä kun koittaa pitää naamansa peruslukemilla yllättävissäkin tilanteissa, niin lapsi ilmehtii kyllä senkin edestä.

Hassut ilmeet astuvat kuvaan yleensä siinä vaiheessa, kun ollaan jo päät tyynyssä ja varpaat peiton alla. Tällöin pieni velmuilija vetää hymyn silmiin ja puhisee nukuttajansa kasvoille. Suljettujen silmien läpi voi vaistota, että jotakin on tekeillä.

Henkäys tuulahtaa kanssanukkujan kasvoille, ja tällöin on aivan pakko tirkistää luomien raosta velmun touhuja. Hymyilevät silmät ja hymystä levinnyt nenä ovat puolen sentin päässä omistani. Suppusuu on väännetty oon muotoon ja kokonaisuus näyttää vähintäänkin hellyyttävältä. Eihän siihen auta muu kuin vastata samalla mitalla.

Yhteinen riemun hetki on tärkeämpi kuin saumattomasti suoritettu nukkumaanmeno.

Maailman kauneimmista sanoista

Lapset osaavat osoittaa rakkautta mitä moninaisimmilla tavoilla. He eivät häpeä, eivätkä he panttaa hellyydenosoituksiaan. He eivät odota sopivaa hetkeä, vaan jokainen hetki on heille se sopiva.

Millä tavoin kolmevuotiaat sitten tuovat kiintymyksensä julki? He eivät välttämättä käytä sanoja minä, rakastan ja sinua, vaan räpläävät mieluummin rakkaudenkohteensa korvaa ja kiertävät käden tämän kaulaan. Suu muodostaa hellyydellä höystetyt sanat mun äiti, ja vastaus kysymykseen Mistä iloa ilottomuuteen? on viimeistään näiden sanojen myötä löytynyt.

Oletko jo käynyt tirkistelemässä syksyisiä kuvia Mielensävakauttajan Instagramissa @mielinkielin.fi? Jos et, tervetuloa!

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!

www.instagram.com/mielinkielin.fi