Paljonko sinulla on kulumavaraa?

 Photo by  Jachan DeVol  on  Unsplash

Ihmistä kulutetaan elämänsä aikana monesta suunnasta yhtäaikaa. Kotielämä vaatimuksineen kuluttaa. Työelämä vaatimuksineen kuluttaa. Ihmissuhteet ja vastoinkäymiset vaatimuksineen kuluttavat. Kun tähän lisätään vielä ihmisen omat vaatimukset itseään kohtaan, on kasassa jo aikamoinen vaatimusrypäs. Kuinka paljon yhdeltä ihmiseltä oikein voidaan vaatia ilman, että hän kuluu loppuun? Kuinka paljon kulumavaraa häneltä vaaditaan, jotta pysyy ehjänä elämän keskellä?

Jokainen ihminen on varustettu tietyllä määrällä kulumavaraa. Jokainen siis kestää kulutusta tiettyyn pisteeseen asti, ja kun se piste ylitetään, on se menoa sitten. Kun piste on ylitetty, kuluu ihmiseen reikä. Kun reikiä on liikaa, on ihminen kulunut loppuun eikä enää jaksa. Kulumavara on käytetty loppuun.

Jokaisen kulumavara on eripaksuinen. Toisilla sitä on paljon, ja se kestää pidempään kuin toisten. Ei väliä, kuinka paljon sitä moukaroidaan ja kulutetaan, silti sitä vain riittää. Toisilla taas kulumavaraa on vähemmän. Se on ohut, kuin paperia, ja silloin pienikin töytäisi kaataa.

Jokainen kestää kulutusta tiettyyn pisteeseen asti,
ja kun se piste ylitetään, on se menoa sitten.

Pienet töytäisyt kaatavat joskus isollakin kulumavaralla varustetun ihmisen, varsinkin silloin, jos pieniä töytäisyjä saa tuntea kerta kerran perään, päivästä toiseen. Vanhemmuudessa tämä on arkipäivää. Pienet töytäisyt, kuten pienen ihmisen hampaanjäljet käsivarressa tai koko keuhkojen voimalla karjutut äiti on tuhma -huudot päiväkodin pihassa, tuovat mukanaan ei-toivottuja tunteita: ärtymystä ja riittämättömyyttä. Jokapäiväinen riittämättömyyden tunne kuluttaa ja kurtistaa kenen tahansa kulmat.

Vanhempana negatiivisia tunteita tulee, ja niitä on pakko käsitellä – sekä toisen että omia. Kulmia saa kurtistella kerran jos toisenkin, ihan jo senkin takia, että omat tuntemukset kaihertavat vääryydellään. Onko se muka lapseni vika, että minua ärsyttää? Hänkö sen aiheutti, että muutuin riittämättömäksi?

Pienet töytäisyt, kuten pienen ihmisen hampaanjäljet käsivarressa tai koko keuhkojen voimalla karjutut ’äiti on tuhma’ -huudot päiväkodin pihassa, tuovat mukanaan ei-toivottuja tunteita: ärtymystä ja riittämättömyyttä.

No ei, tietenkään syy ei ole lapsessa. Vaikka se onkin oma jälkikasvumme, joka houkuttelee näitä vanhemmuuden kiellettyjä tuntemuksia päivänvaloon, ei lapsi kuitenkaan ole syypää niihin. Syy niihin piilee meissä itsessämme, historiassamme. Elämässä, jonka olemme jo eläneet ja kokemuksissa, jotka olemme jo kokeneet. Meidän pitää oppia käsittelemään tunteita, jotka niistä seuraavat.

Syy ei koskaan ole lapsen.

Me vanhemmat tiedämme sen, mutta tietäähän lapsikin? Jos vanhempi kuluttaa voimavaransa loppuun, näyttää jatkuva ärhentely helposti lapsen silmiin erilaiselta. Se näyttää siltä, kuin vika olisi hänessä. Ehkä siis olisi hyvä huolehtia, että kulumavaraa on aina hieman jäljellä. Sitä voisi lainata vaikka kaverilta, jos se on itseltä lopussa.

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!

www.instagram.com/mielinkielin.fi