Äitiys on kuralätäkössä hyppimisen riemua

robb-leahy-512379-unsplash.jpg

Kun synnyttää lapsen, synnyttää huomaamattaan myös huolen. Huolen mukana syntyvät taas ikuiset otsarypyt, mutta mitä sitten? Itseään voi aina lohduttaa ajatuksella, että rypyt kertovat vain eletystä elämästä, joka saakin näkyä.

Huoli on epämukava tunne. Se kaihertaa mutta kuuluu vanhemmuuteen kuin nenä päähän. Miltä huoli sitten tuntuu? Se tuntuu muljahduksilta rinnassa. Möykyltä vatsassa. Otsaryppyjen jämähtämiseltä kulmakarvojen väliin.

Se tuntuu siltä, kuin olisi kala kuivalla maalla. Sätkisi maassa ja yrittäisi hengittää syvään, mutta ei saa aikaan kuin lyhyitä henkäyksiä, joilla yrittää epätoivoisesti täyttää keuhkonsa. Tältä huoli tuntuu, eikä mikään ihme, että se jättää jälkensä myös ulkoisesti.

Huoli ei tunnu koskaan tulevan yksin. Sitä seuraa aina toinen huoli ja toinen ja toinen, kunnes elämä on yhtä huolten jatkumoa. Huolet näyttävätkin viihtyvän porukassa, ja kun yksi niistä rohkenee näyttää nenäänsä näillä main, liittyy sen seuraan pian toinenkin.

Se tuntuu siltä, kuin olisi kala kuivalla maalla. Sätkisi maassa ja yrittäisi hengittää syvään, mutta ei saa aikaan kuin lyhyitä henkäyksiä, joilla yrittää epätoivoisesti täyttää keuhkonsa.

Äitiys voisikin olla yhtä huolissa rypemistä, jos huolestuneisuudelle antaisi vallan. Mutta miksi antaisi? Äitiys on kuitenkin niin paljon muutakin. Se on kuralätäköissä hyppimisen riemua. Se on painimatseja olohuoneen matolla, kun pikkuninja tekee yllätyshyökkäyksen niskaan. Se on nukkuvan lapsen tuijottelua hölmö onnellisuudentäyteinen ilme kasvoilla ja nukahtamista siten, että sovittelee itsensä väsähtäneen pikkuninjan raajojen sekaan.

Huolen tuloa ei aina voi estää, ja silloin se täytyy vain kestää, mutta siihen ei ole hyvä jäädä loputtomasti vellomaan. Hyviäkin hetkiä on, ja niitä on paljon. Kun sellainen osuu kohdalle, kannattaa siitä pitää lujasti kiinni. Nauttia kuin viimeistä päivää, ja nauraa katketakseen, jos naurattaa. Olla huoleton kuin lapsi kauniina kesäpäivänä, ja antaa ilon tunteiden viedä.

Äitiys on kuralätäköissä hyppimisen riemua.

Leikki, ilo ja riemu eivät ole vain lasten. Ne ovat myös aikuisten. Ne kulkevat käsi kädessä huolettomuuden kanssa. Kun lapsi leikkii täydellä sydämellä, ei hänen hetkeensä mahdu muuta. Silloin hänellä ei ole huolta huomisesta, vaan silloin hänellä on vain ja ainoastaan poliisiauto. Se sanoo piipaa ja jahtaa Salama McQueenia automaton mutkittelevilla teillä. Silloin eletään hetkessä ja silloin luodaan muistoja, hyviä sellaisia luodaankin.

Lapset – ratkiriemukkuuden rautaiset ammattilaiset. Meidän aikuisten pitäisi ottaa enemmän mallia heistä, sillä he kokevat ilot ja surut kokonaisvaltaisesti. Lapsuuden ilot he säilyttävät muistoissaan ikuisesti, näin ainakin toivoisin. Surujakaan he eivät torju, vaan he antavat niiden tulla ja sitten mennä sitten menojaan, kun ne on surtu. Se on elämää.

Annettaisiinko me ikuisetkin siis kaikkien tunteiden (ja ryppyjen) ihan reilusti vaan tulla? Eletään tämä elämä täysillä ja niin hyvin kuin osataan, eikö?

Titta

Mielensävakauttaja-blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Titta elää ruuhkavuosissa ja tasapainoilee päänsisäisten myrskyjensä ja äitiyden välimaastossa - toisinaan siinä jopa onnistuen!

www.instagram.com/mielinkielin.fi