Ja sitten kun mä olen suosittu, sitten mä olen onnellinen

photo-1516302752625-fcc3c50ae61f.jpg

Pitelin sylissäni alle vuorokauden ikäistä vauvaa. Hipsuttelin edestakaisin valaistulla käytävällä. Minulla oli ylläni sairaalan vispipuuron värinen mekko ja harmaat solkisandaalit. Oli keskiyö, ja kaikki muut äidit vauvoineen nukkuivat. Pienestä nyytistä kantautuva parku kaikui korvissani. Olin väsynyt ja tunsin itseni avuttomaksi, koska en saanut vauvan itkua loppumaan. Silloin osaston lastenhoitaja tuli luokseni, katsoi minua lempeästi ja otti vauvan hellästi käsivarsilleen. Jotain vatsavaivoja varmaan. Kyllä se ohi menee. Käy vain nukkumaan.

Ensimmäinen ilta uuden vauvan kanssa kotona jännitti. Olimme laittaneet kaksi vanhempaa lastamme nukkumaan ja kantelimme vauvaa vuorotellen sylissämme koittaen saada hänet nukahtamaan. Kun kello tuli kymmenen, hän päästi ilmoille sellaisen huudon, että se viilsi sydämessä asti. Ei jäänyt epäselväksi, mikä vauvaa vaivasi. Itku kuulosti aivan liian tutulta. Katsoin peloissani miestäni, joka piteli vauvaa sylissään. Loimme toisiimme katseen, joka kertoi, mitä me molemmat sillä hetkellä ajattelimme. Tunsin sisälläni tuskallisen piston. Koliikki oli tullut taloon.

Koska meillä oli jo kokemusta koliikista, tiesimme, ettei siihen auttaisi mikään muu kuin aika. Nautin vauvasta suunnattomasti, kun hän ei itkenyt. Kun imetin häntä ja puin hänelle pehmoista vaaleanpunaista bodya, vaihdoin vaippaa ja katselin hänen syvänsinisiä silmiään, tunsin valtavaa rakkautta häntä kohtaan. En silti voinut mitään sille pettymyksen ja ärtymyksen tunteelle, kun hän ei tuntikausienkaan itkemisen jälkeen rauhoittunut. Vauvan itku ei ollut kuitenkaan ainut huoleni.

”Uusi koti oli vasta pohjapiirroksena paperilla.”

Kun vauva oli neljän viikon ikäinen, meillä oli edessämme muutto. Olimme juuri saaneet myytyä koko raskausajan myynnissä olleen asuntomme. Meillä ei ollut kuitenkaan mitään uutta kotia, johon muuttaa. Uusi koti oli vasta pohjapiirroksena paperilla.

Koko rakennusprojektin ajan asuimme pienessä vanhan koulun luokkahuoneessa, jossa ei ollut vessaa, suihkua, keittiötä eikä kunnollista lämmitystä. Päästäksemme keittiöön, vessaan tai suihkuun meidän piti kulkea kuntosalin poikki ja koittaa olla aiheuttamatta häiriötä treenaajille. Keittiössä hääräsi yleensä joku työmiehistä, ja vessaan ja suihkuun piti usein jonottaa, sillä jaoimme ne saliasiakkaiden kanssa. Ensimmäiset asiakkaat tulivat kuntosalille ennen kukonlaulua. Musiikin kovaääninen jumputus hiljeni vasta puolenyön aikoihin.

”Ohimoissa jyskyttävä väsymys ja rinnassa puristava ahdistus piti sivuuttaa. Tätähän me olimme itse halunneet.”

Ohimoissa jyskyttävä väsymys ja rinnassa puristava ahdistus piti sivuuttaa. Tätähän me olimme itse halunneet. Työtä oli paljon. Kolmen pienen lapsen hoitamisen lisäksi minun piti suunnitella paperille jokainen millimetri uudesta kodistamme. Päiväsaikaan laukkasimme rautakaupoissa valitsemassa laattoja ja keittiökaappeja. Vauva huusi sylissäni niin, etten yleensä kuullut sanaakaan siitä, mitä myyjä yritti minulle sanoa. Huitelin vain kädelläni. Juu, laitetaan sitä. Tuota laattaa tuosta.

Yöllä minulla oli kirjaimellisesti kädet täynnä. Toisella kädellä heijasin vaunuissa itkevää vauvaa ja toisella kädellä naputtelin tietokonetta. Sen sinertävällä ruudulla oli auki pohjapiirros, johon napsuttelin pistorasioiden ja valonkatkaisijoiden paikkoja. Kun vauvan huuto yltyi oikein kovaksi, minun piti paeta kuntosalin puolelle vauva sylissäni, jottei muu perhe olisi herännyt. Mieleeni on piirtynyt aavemaisena se näky, joka heijastui kuntosalin peilistä seistessäni sen edessä yhdeltä yöllä. Olin kalpea kuin haamu ja eloton kuin luuranko. Poskilleni valuivat hauraat kyyneleet. En ole ikinä nähnyt itseäni yhtä eksyneenä.

Projekti, jonka piti olla valmis kolmessa kuukaudessa, päättyi vasta vauvan ollessa puolen vuoden ikäinen. Kuukausien ajan minua piinannut unenpuute ja sairaalloinen stressi purkautui itkukohtauksina ja pahantuulisuutena. En pystynyt nukkumaan silloinkaan, kun muiden tasainen hengitys sekoittui yön pimeyteen. Haahuilin uudessa kodissa ja asettelin tavaroita paikalleen. Koska kuvittelin, että minun kuului olla onnellinen unelmieni kodista ja pienestä vauvastani, en sallinut itselleni kielteisiä tunteita enkä väsymystä, joka kiristi jäsenissäni.

Kun viimeinenkin naulanreikä oli lyöty seinään ja kaikki huonekalut hilattu paikalleen, minulla olisi ollut mahdollisuus levätä. Mutta enhän minä sellaista sanaa tuntenut. Minulla oli jo aivan uusi projekti mielessäni. Valmistelin ensimmäistä postaustani yli kuukauden. Kaiken piti olla täydellistä. Kuvista rajasin sotkut ja itkevät lapset pois. Ne olivat tielläni. Minusta tulisi sisustusbloggaaja.

Annika

 "Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille.