Häpeä on kuin katkennut riippusilta rotkon yllä – kadonnutta yhteyttä ei rakenneta vahvuudella vaan luottamuksella

Photo by  Hannah Tims  on  Unsplash

Photo by Hannah Tims on Unsplash

Blogi on jatkokertomus: “Uupumus ei synny siitä, mitä teet, vaan siitä, mitä olisi pitänyt tehdä - Riittämättömyyden tunne näännyttää ihmisen”

Ensimmäinen potku. Se tuntuu aina yhtä ihanalta. Pitelin kättäni hellästi vatsakummun päällä. Olin onnellinen siitä, että olin tulossa jälleen äidiksi. Suunnittelin jo mielessäni, miten ihanaa minulla sitten olisi, kun vauva on syntynyt ja saisin ollan hänen kanssaan rauhassa kotona. Odottavan äidin onnen lisäksi sydämeni joutui kantamaan myös huolta. Näkymätön kuilu minun ja muiden välillä kalvoi sisälläni ja nakersi luottamusta, jota olisin tarvinnut voidakseni valmistautua elämään viisihenkisen perheen äitinä.

Se tammikuinen päivä, jona raskaustestiin piirtyi kaksi haaleaa viivaa, on jäänyt mieleeni. Ei siksi, että olisin puhjennut onnenkyyneliin, vaan siksi, etten muista koskaan nähneeni miestäni yhtä kalpeana. Hän tuijotti vuoroin minua ja tikkua eikä sanonut sanaakaan. Sydämeni salainen riemu vaihtui sillä hetkellä pettymyksen katkeraan kouraisuun. Äidinrakkaus, jota tunsin syntymätöntä lastani kohtaan, joutui taistelemaan paikastaan häpeän kanssa. Tietoisuus siitä, ettei tätä lasta oltu yhdessä suunniteltu eikä haluttu, raastoi minua. Vaikka ympärilläni oli minusta välittäviä ihmisiä, odotin tuota lasta aivan yksin.

Kaipasin käsiä, jotka olisivat ihastellen tunnustelleet kasvavaa vatsaani, suukottanut sille lempeitä suudelmia, laskostanut kanssani vaaleanpunaisia potkuhousuja lipaston laatikkoon ja rustannut kauniita nimiä ruutuvihkoon. Se, mikä olisi voinut yhdistää meitä lujemmin toisiimme, tuntui vain kasvattavan henkistä etäisyyttä välillämme. Lausumattomat toiveet jäivät roikkumaan ilmaan kuin katkennut riippusilta rotkon ylle. Oli vaikeaa tuntea ehjää rakkautta, kun samaan aikaan kelpaamattomuuden tunne repi minua rikki.

”Eihän niin huonoa tuuria olisi olemassakaan.”

Yritin vakuutella itselleni ja muille, että kaikki menee ihan hyvin. Järkeilin, ettei tälle vauvalle voi tulla koliikkia, koska kahdella aiemmalla lapsellamme se oli ollut. Eihän niin huonoa tuuria olisi olemassakaan. Vaikka väsymys ja selittämätön alakuloisuus varjostivat koko odotusaikaani, olin varma, että kaikki kääntyy parhain päin vauvan synnyttyä. En uskaltanut kohdata muiden katseita, joista paistoi aiheellinen huoli perheemme hyvinvoinnista. Käänsin katseeni pois, koska toisiin luottaminen oli minulle liian vaikeaa. Halusin näyttää, että pärjään itse.

Pakenin vaikeita tunteita. Sen sijaan, että olisin pysähtynyt todellisten tarpeitteni äärelle ja sallinut itselleni lepoa, suuntasin ajatukseni aivan toisaalle. Vaikkemme olleet asuneet silloisessa kodissamme kuin kaksi vuotta, panin sen myyntiin ja haaveilin jo uudesta asunnosta, jonka remontoisimme yrityksemme käytössä olevaan kiinteistöön. Loin itselleni ihannekuvia siitä, millaista elämämme tulisi olemaan. Olisin onnellinen sitten kun.

”En ymmärtänyt, etten voi pakenemalla saavuttaa jotain, minkä voi saada vain pysähtymällä.”

Vaikka kuvittelin olevani matkalla kohti seesteistä perhe-elämää ja vauvantuoksuista kotia, olin koko ajan ajautunut yhä kauemmas todellisesta hyvinvoinnista. En ymmärtänyt, etten voi pakenemalla saavuttaa jotain, minkä voi saada vain pysähtymällä. Olin ajautumassa kohti vakavaa uupumusta ja kaoottista kriisiä. Elämä, johon valmistauduin tuon yhdeksän kuukauden aikana, tulisi vaatimaan minulta perinpohjaista muutosta - ja tällä kertaa en voisi välttää sitä juoksemalla karkuun.

Annika

 "Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille.