Mitä oikeasti tarvitsin - sen tukahdutin

upload.jpg

Ensimmäinen äitiyslomani alkoi lähestyä loppuaan. Tyttäreni oli kasvanut helpompaan ikään ja äitiys alkoi tuntua ensimmäistä kertaa siltä, että minä pärjään, minähän osaan tämän jutun. Pohdin, mistä voisin saada lisätuloja, jotta voisin jatkaa tyttäreni hoitamista kotona. Oikeasti olisin mieluiten vain ollut hänen kanssaan tekemättä mitään muuta. Minulle kotiäitinä olo oli tärkeää, enkä edes harkinnut hänen laittamistaan päivähoitoon. Tiesin, että jotain olisi kuitenkin keksittävä, sillä pelkkä kotihoidontuki ei olisi riittänyt perheemme menoihin.

Eräänä päivänä sain ajatuksen. Voisin tehdä töitä yksityisenä perhepäivähoitajana. Olen aina pitänyt lapsista ja kokenut oloni luontevaksi lasten seurassa. Aika pian tyttäreni saikin leikkikaverin toisesta pikkutytöstä, jota hoidin arkipäivät. Muutaman kuukauden kuluttua minulle valkeni, että yrittäjänä työstä saatava tulo on epävarmaa. Hoitosuhteet olivat lyhyitä ja työn jatkuvuutta oli vaikeaa ennustaa. Niinpä hain kunnalliseksi perhepäivähoitajaksi. Tiesin, että se tarkoittaisi oman lapseni lisäksi kolmea muuta pientä lasta, joista olin vastuussa aamuvarhaisesta alkuiltaan asti.

Samoihin aikoihin, kun aloitin kunnallisena perhepäivähoitajana, aloin odottaa toista lastamme. En oikeastaan ymmärtänyt, miksi olin koko ajan valtavan väsynyt ja miksi oman lapsen kiukunpuuskat saivat minut toistuvasti itkukohtauksen partaalle, vaikka alkuraskauden pahoinvointi oli jäänyt jo taakse. Heräsin aamulla kello viisi, jotta olin valmiina ottamaan vastaan ensimmäisen lapsen, ja hyvästelin viimeisen lapsen kello 17 illalla. Työpäivät noudattivat samaa kaavaa ja aika kului hitaasti. Sahasin leikkipuiston ja lähikaupan väliä tuntien ylpeyttä siitä, että olen kotiäiti, mutta samalla joutuen kieltämään itseltäni ne tunteet, jotka neljän alle kolmevuotiaan lapsen hoitaminen minussa herätti. Huomasin odottavani yhä hartaammin äitiyslomalle jäämistä. Laskin kuukausia, viikkoja, päiviä, jolloin pääsisin lepäämään.

Pakenin vaikeita tunteita aloittamalla uusia projekteja. Remontoimme koko toisen raskausaikani silloista rivitalokotiamme tarkoituksena laittaa se remontin valmistuttua myyntiin. Samaan aikaan meillä oli tähtäimessä uusi koti. Tuo uusi koti ei ollut suinkaan ”uusi”, vaan se vaati täydellistä remonttia, jonka suunnitelmasta pohjapiirroksesta myöten minä vastasin kokonaan itse. Kaikkien näiden sisustussuunnitelmien ja myynti-ilmoitusten laatiminen toi juuri sitä helpotusta, jota sisimmässäni tunsin tarvitsevani. Tai niin ainakin kuvittelin.

Kun toinen tyttäremme syntyi, olimme saaneet myytyä kotimme ja muutto uuteen kotiin koitti. Siivosin, luuttusin, jynssäsin ja tyhjensin vanhaa kotiamme pariviikkoinen vauva kantoliinassa ja unelmoin ajasta, jonka saisimme viettää nelihenkisenä perheenä uudessa kauniissa kodissa.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa romutti haaveeni autuaasta, hiljaisesta perheonnesta. Muistan edelleen sen musertavan, ahdistavan tunteen, jonka toisen lapsemme tutunkuuloinen huuto minussa herätti. Vauva oli mieheni sylissä, kun huuto ensimmäisen kerran kajahti ilmoille. Koliikki. Silmissäni syttyi katse, josta paistoi epätoivo ja musertava pettymys. Vauva oli kolmen viikon ikäinen, ja siitä yöstä alkaen hän huusi seuraavat neljä kuukautta joka ikinen päivä tuntikausia.

Meillä oli toisemme, uusi koti, kaksi ihanaa lasta, mutta silti jotain puuttui. En tiennyt mitä se oli, enkä ymmärtänyt, miksi en voinut olla onnellinen. Olin jo niin tottunut epämääräisenä sisälläni kalvavaan pahanolon tunteeseen, etten osannut erotella sitä samanlaisina toistuvien päivien joukosta. Lukitsin jaksamattomuuden tunteet sisälleni, koska häpesin niitä.

Kun toinen lapsemme täytti yhdeksän kuukautta, aloitin jälleen yksityisenä perhepäivähoitajana. Yritin tehdä työn tunnollisesti. En voinut hyväksyä ajatusta, että joutuisin menemään jonnekin muualle töihin ja jättämään lapseni vieraiden ihmisten hoiviin. Mittasin äitiyttäni ja kelvollisuuttani suorituksilla. Piilotin pärjäävän kuoren alle todellisuuden, joka näyttäytyi minulle hetkittäin psyyken romahteluina, raivokohtauksina.

Riittämättömyys kyti sisälläni kaiken aikaa. Syytin pahasta olosta miestäni, lastani, itseäni, mutten koskaan osannut tunnistaa sitä tunnetta, joka yritti kertoa, mitä minä oikeasti tarvitsin. En tunnistanut tunteitani, koska hautasin ne suoritusten alle. En kuunnellut todellisia tarpeitani, koska minulla oli liian kiire vakuuttaa itselleni ja muille, että kelpaan.

Annika

 "Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille.