Hän, joka olallani istuu

rhand-mccoy-738771-unsplash.jpg

Minulla on ollut jo kauan aikaa seuralainen. Hän seuraa minua kaikkialle. Hän tuntee minut hyvin. Tuo seuralainen istuu olkapäälläni ja tarkkailee kriittisesti kaikkea, mitä teen. Mikään ei hänelle riitä. Hän vaatii tekemään asiat paremmin. En tiedä, mistä hän on tullut tai lähteekö hän koskaan, mutta se tiedän, että tuo kutsumaton vieras ei ole ystäväni.

Kirjoitin blogiini Pellavaa&pastellia viime vuoden alussa näin, kun olin juuri saanut tietää masennuksestani: ”Kutsumaton vieras lymyää alati ajatuksissani, ja sopivan hetken tullen tuikkaa mieleeni syytöksen. -- Ymmärrän, että sisälläni asuva kutsumaton ilkeä vieras pahentaa masennustani ja on voinut myös osaltaan aiheuttaa sen. Kohtuuton itsekriittisyys ja suhteettoman suuret syyllisyydentunteet pitää saada kuriin.”

On kuitenkin aivan eri asia tunnistaa sisäinen kriitikko kuin vaientaa se. Ei ole vaikeaa todeta olevansa itsekriittinen. Jos jokainen ajatukseni kirjoitettaisiin paperille yhden päivän ajalta, lista olisi luultavasti hätkähdyttävä. Siitä näkyisi epävarmuus, itsensä ja toisten hiljaista arvostelua, vaatimuksia ja soimaavia omantunnon ääniä. Muutkin huomasivat vaativuuden jo kauan sitten - täydellisen siistin kodin, tarkoin huolitellun ulkonäön, ahdistuneet puheet epäjärjestyksestä, pitkät listat siitä, mitä pitäisi vielä saada aikaan. He huomasivat myös väsymyksen, armottoman tekemisen tahdin; äidin, joka on matkalla uupumukseen. 

Ei ole helppoa päästää irti totutuista tavoista, vaikka ne olisivat haitallisia. Säntilliset, kurinalaiset rutiinit tuovat turvaa. Ne antavat tunteen siitä, että asiat ovat tiukasti hallinnassa. On helpompaa kuunnella sisäistä kriitikkoa ja suorittaa arkea, kuin potea lannistavaa huonommuutta, jonka vaatimuksien vaientamien saa aikaan. Nyt olen matkalla sitä kohti, että osaisin hellittää vaatimuksista, sopeutua elämään sisäisen kriitikkoni kanssa vaatimatta itseltäni ja muilta liikaa. Haluaisin pystyä hyväksymään rajani, nauttimaan rennommasta elämästä.

Aloitin tämän blogin, jotta voisin jakaa kokemuksiani äitiydestä kolmen lapsen äitinä ja antaa vertaistukea uupumuksesta kärsiville vanhemmille.

Haluan jakaa tietoa psyykkisistä sairauksista ja olla varoittavana esimerkkinä, mitä voi tapahtua, jos ei pysähdy ajoissa. Aion kertoa avoimesti elämäntilanteestani, joka johti siihen, että lapsemme asuvat nyt sijaisperheessä. Tärkeintä on sen muistaminen, ettei avun pyytäminen koskaan kerro heikkoudesta tai epäonnistumisesta.

Annika

"Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille. Annika pitää myös suosittua Pellavaa ja pastellia -blogia.