Kun vauvan itku ei loppunutkaan

gregory-pappas-734927-unsplash (1).jpg

Se alkoi ensimmäisenä yönä. Olimme juuri päässeet vastasyntyneen vauvan kanssa kotiin ja olimme ihmeissämme tuosta pienestä tuhisevasta nyytistä. Illalla, kun olimme käymässä nukkumaan, kumpikin meistä oli ymmällään. Vaikka olimme hoitaneet häntä parhaan taitomme mukaan, vauva oli itkuinen. Hän huusi kaaressa mieheni käsivarsilla. Mieheni katse oli avuton. Vauvalla oli selvästi kipuja, mutta mikään ei tuntunut helpottavan hänen oloaan.

Olin raskaana ollessani tutustunut tunnollisesti vauvaoppaisiin ja saanut tietää, että vauvat itkevät keskimäärin 2-4 tuntia vuorokaudessa. Olin etukäteen aavistellut, etten kestä vauvan itkua kovin hyvin, joten olin ostanut meille korvatulppia. Silloin en osannut arvata, että ne tulisivat käyttöön jo ensimmäisenä yönä. Mitään hyötyä niistä ei kuitenkaan ollut, sillä en pystynyt nukkumaan silmällistäkään, kun vauva itki. Läpitunkeva, sydäntä raastava oman vastasyntyneen huuto oli tuskallista ja lohdutonta ja se jatkui läpi yön. Yleensä sain nukuttua vain muutaman minuutin jaksoissa muutaman tunnin koko yönä, joskus en ollenkaan.

Minun on vain jaksettava

Jo heti alussa tiesin, ettei vauvan itku ollut normaalia, mutta arvelin sen johtuvan vatsavaivoista, sillä itku oli pahinta aina imetyksen jälkeen ja vauvan vatsa oli hieman turvonnut. Ensimmäisellä kotikäynnillä terveydenhoitaja ei ottanut itkuisuuteen mitään kantaa, kirjoitti vain neuvolakorttiin, että hienosti kasvaa. Niinpä ajattelin, että tämän täytyy olla normaalia ja minun on vain jaksettava. Oikeasti olin ihan hukassa ja voin pahoin univajeen takia.

Kun sukulaiset ja ystävät tulivat katsomaan vauvaa, pakenin makuuhuoneeseen ja teeskentelin nukkuvaa. Toivoin, ettei kukaan tulisi puhumaan minulle. Olin väsynyt, ärtynyt ja soimasin itseäni, kun en jaksanut olla onnellinen ja virkeä pienen vauvan tuore äiti. Vaikka rakastin vauvaa valtavasti, elin jatkuvassa pelossa ja riittämättömyyden tunteessa. Miehen kanssa tuli riitaa pikkuasioista, olin itkuherkkä ja keskusteleminen oli vaikeaa, kun kumpikaan ei kuullut mitä toinen sanoi vauvan huudon yli. Kaupassa kiirehdin ostosten kanssa, jotta ehtisin ulos, ennen kuin vauva alkaisi itkeä. Yleensä jo kassalla vaunuista kuului vauvan kimeä ja vaativa huuto.

Tervetuloa kerhoon

Kun vauva oli kuusiviikkoinen ja olin jo kokeillut kaikki mahdolliset vauvaoppaissa mainitut keinot koliikkivaivojen helpottamiseen, olin niin huolestunut, että päätin varata ajan terveyskeskukseen. Kerroin, että olen väsynyt vauvan itkuun ja arvelevani, ettei vauva voi hyvin. Lääkäri katsoi minua tutkaillen ja totesi: ”Tervetuloa kerhoon.” Olin hölmistynyt! Mihin kerhoon?! Hän kai tarkoitti, että kaikki äidit ovat väsyneitä. Hän kirjoitti minulle unilääkereseptin ja totesi, että vauvalla on koliikki, joka menee kyllä ohi.

En tehnyt unilääkkeillä mielestäni mitään, sillä halusin imettää vauvaa myös yöllä. Kerran veljeni otti vauvan luokseen yhdeksi yöksi, jotta minä ja mieheni saimme nukuttua. Olin aamulla unilääkkeen takia niin tokkurassa, etten voinut huolehtia vauvasta. Päätin jättää lääkkeet sikseen ja koittaa vain selvitä. Unettomuuteni paheni. Kun vauva viimein nukahti, en saanut enää unta lainkaan. Kehoni oli ylivireystilassa pitkään jatkuneen stressin ja unettomuuden takia. Tilanne oli riistäytymässä käsistä.

Romahdus

Soitin kriisipuhelimeen, mutta sieltä vain sanottiin, etteivät he voi auttaa, ellen halua antaa lastani kiireellisesti huostaan. Minun pitäisi pyytää sukulaisilta apua. Oli keskikesä, eikä ketään sukulaisia ei ollut silloin paikkakunnalla. Lopulta, kun olin valvonut kaksi vuorokautta ja kantanut yökaudet kaaressa huutavaa vauvaa, romahdin. Olin yksin vauvan kanssa, joten soitin itkien ja paniikissa miehelleni, joka oli iltavuorossa töissä. Oli myöhä, kun hän tuli. Hän näki heti, että nyt oli tosi kyseessä, joten hän soitti päivystykseen. Puhelun päätteeksi hän lähti hakemaan rauhoittavia lääkkeitä sairaalasta vauva mukanaan. Sen yön minä nukuin ja mieheni valvoi huutavan vauvan kanssa autossa.

Tuon tapauksen jälkeen äitini alkoi havahtua tilanteeseen. Hän ja muut sukulaiset alkoivat auttaa meitä enemmän ja hoitivat vauvaa yöllä. Olin kiitollinen avusta. Äitini oli suunniltaan huolesta ja patisti minua tämän tästä soittamaan sairaalaan, koska oli varma, ettei vauvan tuskainen itku ollut normaalia. Olin kuitenkin jo niin turtunut vauvan kuukausia jatkuneeseen itkuun, ettei se enää juuri hetkauttanut minua. Tiesin etukäteen, mitä sairaalassa sanottaisiin: ”Kaikki vauvat itkevät. Kyllä se menee ohi.”

Masennus, jota en myöntänyt

Siinä he olivat oikeassa. Koliikki meni ohi, ja ainut mikä siihen auttoi, oli aika. Vauva itki viimeisen kerran koliikki-itkua ollessaan viiden kuukauden ikäinen. Yöherätykset ja -itkut jatkuivat kyllä yli vuoden ikään, mutta pahin oli ohi puolessa vuodessa. Sen jälkeen vauva muuttui aurinkoiseksi ja nautin hänen hoitamisestaan yhä enemmän.

Tuon puolen vuoden aikana tapahtui kuitenkin jotain peruuttamatonta. Minä masennuin. Tai jos olin ollut masentunut ennen lapsen syntymää, masennus paheni. Mutta kun joku mainitsi, että minulla on varmasti synnytyksen jälkeinen masennus, kiistin sen jyrkästi. Tunnistin pahan olon, mutta ajattelin sen olevan jotain ohimenevää. Päiväkirjaan kirjoitin marraskuussa 2011 näin: ”Vauvan elämän alku oli rankkaa meille kaikille. Vaikka olen hänestä todella onnellinen ja rakastan häntä ihan hirveän paljon, koen tämänhetkisen elämäntilanteen hyvin raskaana. Jostain syystä en tunne oloani onnelliseksi. Helposti syytän miestäni kaikesta, kurjasta olosta, joka minulla on.”

Seuraavassa postauksessa kerron, millaisia asenteita kohtasin hyvää tarkoittavilta sukulaisilta, kun kerroin olevani väsynyt pienen vauvan äiti. Ne neuvot ja kommentit, joita sain, eivät todellisuudessa auttaneet yhtään. Kerron myös, minkälaista apua olisin todellisuudessa tarvinnut. En osannut hakea apua, koska en tunnistanut todellista ongelmaa. Kolmesta rankasta koliikkiajasta selviytyneenä äitinä olen nyt viisaampi ja tunnen, että voin tätä tarinaa jakamalla antaa tukea niille, jotka kokevat samanlaisia vaikeuksia.

Annika

"Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille. Annika pitää myös suosittua Pellavaa ja pastellia -blogia.