Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

photo-nic-co-uk-nic-166679-unsplash.jpg

Muistan kun kävelin kiireisin askelin vauvanvaunuja työntäen. Oli lokakuun 17. päivä 2011. Vauvani oli pian täyttämässä puoli vuotta. Olin ahdistunut, sillä olin varma, että hän alkaisi kohta itkeä. Olin juuri imettänyt hänet ja tähän asti hän oli aina aloittanut lohduttoman, jopa tuntikausien itkun syömisen jälkeen. Olin hämmästynyt ja tunsin riemua, kun tajusin, ettei vauva alkaisikaan itkeä. Sen sijaan hän nukahti levollisena. Sellaista ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut.

Ensimmäisen lapseni koliikki oli ohi vajaassa puolessa vuodessa. Siitä lähtien vauvan hoitaminen oli palkitsevaa ja helpompaa. Nautin vauvastani valtavasti. Vaikka vauva voi hyvin, minä en voinut. Koliikin aikana jouduin unettomuuden kierteeseen ja kärsin musertavasta univelasta. Sain nukuttua korkeintaan neljä tuntia yössä, kun yleensä tarvitsin 9 tuntia yöunta. En edes muistanut enää, miltä tuntuu nukkua 8 tuntia heräämättä. Vaikka vauva oli yötä hoidossa muualla, minä en saanut unta. Minä valvoin ja itkin.

Syytin pahasta olosta itseäni

Lähimmät sukulaiset eivät voineet olla huomaamatta apeaa olemustani. He yrittivät kannustaa minua eri tavoin. Heidän hyvää tarkoittavat sanansa eivät auttaneet, sillä hekään eivät tajunneet todellista tilannetta. Olin masentunut ja olisin tarvinnut psykiatrista hoitoa ja luultavasti myös lastensuojelun apua. Itsekään en tajunnut kärsiväni masennuksesta, vaan oletin vain onnettoman oloni johtuvan siitä, että en ollut tarpeeksi tyytyväinen siihen mitä minulla on. Syytin pahasta olosta itseäni ja purin ärtymystäni usein aviomieheeni.

Eräs sukulainen sanoi minulle vauva-aikana usein, että kyllä ne äidit on ennenkin jaksaneet. Sitten hän kertoi aina omasta äidistään, jolla oli viisi lasta ja surkeat kotiolot. Mutta hän jaksoi. Hän ei valittanut. Minun piti kuulemma ajatella, että kyllä tämä sitten vuoden päästä helpottaa. Hän kuvitteli, että väsymykseni helpottaisi omaa asennettani muuttamalla. Valitettavasti hän oli väärässä. Vertaamalla minua epäreilusti omaan äitiinsä hän tietämättään pahensi syyllisyyden ja arvottomuuden tunteitani.

Neuvoja, jotka eivät auttaneet

Minulle sanottiin, että vauva itkee, koska se aistii äidin levottomuuden ja minun pitäisi olla rauhallisempi. Tunsin, miten nuo sanat viilsivät sisälläni. Tiesin sisimmässäni, että se ei ollut totta. Vaikka olisin ollut puoliunessa ja täysin rauhallinen vauvan vieressä, hän itki. Hän itki myös muiden sylissä. Joskus lauloin hämärässä keittiössä melodian tahdissa keinuttaen huutavaa vauvaa sylissäni. Koliikki ei ole kenenkään syytä. Vauvan itku ei ole äidin syytä, ja väittämällä niin todellisuudessa vain satutetaan äitiä, joka on jo muutenkin rikki.

Vauvan ollessa puolen vuoden ikäinen sain ehdotuksen aloittaa jokin kiva uusi harrastus. Ehkä minun ajateltiin olevan yksinäinen ja kaipaavan piristystä. Jonkin aikaa kävinkin zumbatunneilla, jonne minua patistettiin. Tunsin oloni siellä ulkopuoliseksi ja kiusaantuneeksi. Kävin mieluummin kuntosalilla, mutta siitä jotkut sukulaiset eivät taas pitäneet. Heidän mielestään minun paikkani oli kotona vauvan luona. Oloni oli ristiriitainen. Onneksi meillä oli monia ystäviä, jotka ottivat vauvan joskus pariksi tunniksi mielellään hoitoon. Se, että sain välillä tehdä jotain ilman vauvaa, piristi minua.

”Minun ei kuulu valittaa”

Vasta vuosia myöhemmin, kun sain diagnoosin muun muassa pitkittyneestä masennuksesta, tajusin olleeni jo tuolloin masentunut. Päiväkirjamerkintöjä lukemalla ja omia tuntemuksiani muistelemalla siitä ei ole enää epäilystäkään. Kielsin silloin masennuksen olemassaolon ja ajattelin sisimmässäni, ettei minun kuulunut valittaa. Vertasin itseäni muihin ja häpesin sitä, millainen olin. Esitin onnellista ja jaksavaa, vaikka oikeasti olin sisimmässäni uupunut ja onneton. Tunsin olevani paha ihminen, sillä en yltänyt niihin vaatimuksiin, joita asetin itselleni.

Minulla ei ollut voimia hakea itse apua. Vaikka neuvolakorttiin kirjoitettiin, että äitiä on neuvottu ottamaan yhteyttä lastensuojeluun, en muista sellaisesta mitään. Neuvola olisi voinut järjestää apua eikä vain ehdottaa sitä. Apua on mahdotonta hakea itse, jos ei itse tunnista tai myönnä ongelmaa. Syyllistävien kommenttien sijaan olisin tarvinnut kuuntelijaa.

Jokainen äiti tarvitsee jonkun, joka katsoo silmiin ja puhumisen sijasta kysyy: Mitä sinulle oikeasti kuuluu? Jaksatko sinä? Myötätunto ja käytännön apu on arvokkainta mitä pienen lapsen väsyneelle äidille voi antaa.

Masennukseen sairastunut voi olla hyvinkin taitava uskottelemaan jopa itselleen, ettei mitään hätää ole. Padottujen tunteiden takana on kuitenkin paljon pahaa oloa, jonka käsittelyyn masentunut tarvitsee apua. Seuraavassa postauksessa kerron, miten meidän arki muuttui, kun ensimmäinen äitiyslomani loppui. Tarina, joka lopulta johti täydelliseen romahtamiseen ja perheen kriisiin, sisältää monia vaiheita, useita vuosia ja onnellisiakin käänteitä.

Annika

"Kutsumaton vieras" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Annika on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut syvän loppuunpalamisen. Sairastumisen myötä hän opettelee suhtautumaan elämään rennommin kuin ennen. Tämän blogin avulla hän haluaa hälventää mielen sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja ja antaa vertaistukea muille vanhemmille. Annika pitää myös suosittua Pellavaa ja pastellia -blogia.