Lapseni, motivaattorini

Photo by  Jon Tyson  on  Unsplash

Photo by Jon Tyson on Unsplash

Eilen oli 23.5.2019, tuiki tavallinen torstai monille paitsi mulle. Minulla oli suurta urheilujuhlan tuntua kun sain vihdoin vuosikausien tahimisen jälkeen suoritettua lähihoitaja opintojeni toisen pakollisen osan! Eikä tän suorittaminen ole mielestäni ollut kiinni siitä, että olen niin tyhmä, että sen suorittamisessa aikasemmin olisi ollut jotain suurempaa vaikeutta – en oo vaa viittiny.

Jos nyt sanasen jaan tästä värikkäästä opiskeluhistoriastani, niin olen aloittanut sairaanhoitajaopinnot vuonna 2009 ja siitä asti yrittänyt suorittaa edes jotain hoitoalan koulua loppuun. Tai nimenomaan en ole yrittänyt. Mutta voin aikavarmasti sanoa, että mulla on varmaan jonkinmoinen ennätys hallussa siitä miten moneen kouluun olen päässyt sisään :D

Sen sijaan että olisin oikeesti käynyt parikymppisenä koulua, mä mieluummin juhlin, nostin opintotukea/lainaa, heitin silloin tällöin keikkaa ekaan harjottelupaikkaan, ja nautin vaan lyhytnäköisestä elämäntyylistäni. Miehelleni selostin kaikki koulukeskeytykset ”ahdistuksella ja itseni etsimisellä”. Onneksi sillä oli omat ammatilliset päämäärät sen verran kirkkaina mielessä, ettei ehtinyt sen enempää paneutua mun räpiköintiin koulumaailmassa.

Sanomattakin on varmaan selvää, että tämmönen elämäntapa kävi kalliiksi todella monella tapaa, mutta silti vuosi toisensa jälkeen toistin samaa kaavaa, enkä löytänyt motivaatiota käydä koulua loppuun. Kunnes tuli vuosi 2016, syntyi pieni poika, ja syntyi uusi nainen.

Opiskelu pienen lapsen vanhempana ei ole helppoa, ja on välillä aikamoistakin säätämistä: koulutehtäviä on tehtävä silloin kun lapsi nukkuu, väsytti itseä tai ei…mun tapauksessa koulumatka on 100 km suuntaansa (onneksi lähipäiviä on vain n.3 kk) mikä tarkoittaa sitä, että mummula hoitopäivä on varattava koko päiväksi. Lisäksi tuntuu, että aivot on muuttunu kaikista velvollisuuksista pelkäksi harmaaksi mössöksi, missä ei ole minkäänlaista sähkömagneettista toimintaa – yritä siinä sitten vääntää kourallinen asiapitoisia esseitä.

Kaikesta tästä huolimatta olen äidiksi tulemisen jälkeen päässyt opinnoissani pidemmälle kuin ikinä. Nyt mulla on syy miksi käydä koulua, saada se ammatti, ja sitä kautta mahdollisuus rakentaa perheelleni niin vakaa tulevaisuus kuin se vaan tässä ajassa on mahdollista. Joten koliikkimutsi julistaa: kaikki te äidit ja isit siellä jotka mietitte pystyttekö siihen – KYLLÄ! Ei aina kivaa, eikä helppoa, mutta ehdottomasti mahdollista. Lisäksi, maailma ei todellakaan kaadu siihen vaikka koulut olisi kesken vielä kolmekymppisenä – joitakin ihmistyyppejä jalostaa vain aika <3

Koliikkimutsi

 Koliikkimutsi-blogia tukeavanhemmille.fi-sivustolla kirjoittava Susanna on reissumiehen vaimo, ruoka-allergisen taaperon äiti sekä suuri kahvin ja huumorin ystävä! Blogissa pohdiskellaan elämää ja asioita laidasta laitaan!