Päivähoitopainajainen

Photo by  BRUNO CERVERA  on  Unsplash

Meillä kieltäydytään menemästä hoitoon. Aamut ovat yhtä h*******ä kun yrittää saada selitettyä herkkis taaperolle, että sinne sinun vihaamaasi hoitopaikkaan on vain MEN-TÄ-VÄ. Vaikeinta tässä on se, ettei hänen teoriassa olisi pakko mennä, koska etäopiskelen pääasiassa kotona, ja työpäiviäkin on toistaiseksi harvoin. Miksi siis pakotan hänet menemään vasten tahtoaan minnekään?

Kirjoitan tätä tekstiä itku silmässä, koska koin tänä aamuna tähänastisen äitiyteni ehkä suurimman pohjanoteerauksen. Menetin täysin malttini kun, kun lapsi rupesi 10 minuuttia ennen hoitoon lähtöä valittamaan kakkahätää ja vaatimaan potalle pääsyä, johon ei muutoin ikinä missään tapauksessa suostu istumaan. Muutoinkin vatsa ja ummetusvaivainen lapseni sai siinä hetkessä todistaa miten äiti vajosi jopa hänenkin ikäistään alemmalle tasolle. Kaikki pettymyksen ja turhautuneisuuden tunteet vyöryivät päälleni ukkosmyrskyn lailla, enkä todellakaan tehnyt mitään peitelläkseni niitä! Siinä sitten itkettiin ja huudettiin yhdessä 2-vuotiaan kanssa. Ja hän voitti (tämänkin) taistelun. Ainoa joka tänä aamuna lähti hoitoon, oli viesti jossa ilmoitin pojalla olevan vatsa kipeä ja hän on tänään kotona.

Olen siis tänä aamuna tehnyt kaiken juuri niin kuin ei pitäisi. Menettänyt malttini, huutanut ja räyhännyt taaperolle, antanut periksi hänelle asiassa, josta lapset eivät päätä (hoitoon meno), ja tuntenut häpeää siitä, että lapseni on herkkä ja monet asiat ovat hänelle haastavampia kuin muille. Häpesin myös sitä, etten juuri tänään jaksanut olla se ymmärtäväinen äiti, joka myös itse on herkkä ja tietää miltä tuntuu tehdä asioita joita ei halua. Pelastettuani itseni viimein valtaisana myrskyävän tunnemyrkyn silmästä, yritin kysyä pojaltani mikä siellä hoidossa on niin kamalaa, ettei hän halua sinne mennä. Vastaukseksi sain, että siellä on dinoja. Ja villejä lapsia. Noh, helpot ratkaisut tähän asiaan voidaan ainakin unohtaa…

Luontainen reaktioni on suojella lastani näiltä tunteilta, ja vetää poika pois hoidosta. Järki kuitenkin sanoo, että tämä on toivottavasti vain vaihe, jonka läpi pitää puskea tavalla tai toisella. Tässä tilanteessa sitä kaipaisi sen vähemmän tunteella ajattelevan vanhemman läsnäoloa, että saisi välillä pienen tauon tästä taistelusta, ja jaksaisi taas ajatella itsekin loogisesti.

Lisäksi ajatuksiani hämmentää ohjeiden ristiriita, joita löytyy kun googlettaa ”lapsi kieltäytyy menemästä päiväkotiin”. Toiset sanovat, että lapsi tulisi ottaa joksikin aikaa kotiin keräämään turvallisuutta ja koittamaan päiväkotia muutaman kuukauden päästä uudelleen. Mutta otetaanko sillä vain lisää takapakkia jo muutenkin haastavaan tilanteeseen? Toiset taas neuvovat karaisemaan lasta ja kohtamaan elämän realiteetit mahdollisimman nuorena ”kyllä se siitä sitten!”… mutta voiko tällä ajattelutavalla aiheuttaa jotakin pysyvää vahinkoa, ja näyttäydynkö lapselleni välinpitämättömänä vanhempana, jota ei kiinnosta miltä hänestä tuntuu? Aaarrrggg, että pää hajoaa! Fiksuna ja vastuuntuntoisena aikuisena aion kuitenkin varmaan keskustella ensin hoitajien kanssa näistä dinoista ja villilapsista ennen kuin teen hätäisiä päätöksiä päivähoidon jatkomme suhteen. Huh mikä aamu.

-Koliikkimutsi

 Koliikkimutsi-blogia tukeavanhemmille.fi-sivustolla kirjoittava Susanna on reissumiehen vaimo, ruoka-allergisen taaperon äiti sekä suuri kahvin ja huumorin ystävä! Blogissa pohdiskellaan elämää ja asioita laidasta laitaan!