Murrosikä alkaa silloin, kun vanhemmat käyvät hankaliksi

photo-1486121092164-eb7aad92c2aa.jpeg

Tehdessäni normaalin ”miten koulupäivä meni?” -kysymyksen, saan vastaukseksi tiukkasanaisen käskyn lopettaa rageemisen (=raivota). Kun koetan selittää puhuneeni ystävällisesti, yllättävän monisanainen teini toteaa samaan hengenvetoon, että ei jaksa vastata. Kyselen kuulemma aina liikaa. Keskustelumme päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Ja niin yhtenä päivänä se vain tuli meidänkin taloon. Se, murrosikä. Aiemmin me vanhemmat näyttäydyimme lapselle kaikkivoipaisina ihailun kohteina, nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen. Murkkuikäinen pohtii ääneen, miten kahdella noin tollolla voi olla näin viisas lapsi.

Ennen ovet sulkeutuivat lähes ääneti, nyt taulutkin tipahtelevat seiniltä, kun nuorison lähdön hetki koittaa. Käsitys vuorokaudenajoista on muuttunut. Aiemmin lapsi meni oma-aloitteisesti nukkumaan ja heräsi aamuvirkkuna. Havahdun hereille puoli kolmelta, kun huoneesta kajastaa valo. Neropatti on kaverin avustuksella hakkeroinut asettamani nettirajoitukset ja katselee tyytyväisenä mopovideoita yösyömmellä.

Täyttäessään 16, muuttaa hän kuulemma omilleen ja valvoo kaiket yöt. Muistutan, että näitä menoja eivät vanhemmat maksa, kun mahdollisuus on asua kotonakin. Hän ei toki aiokaan muuttaa yksin vaan jakaa vuokran kaverinsa kanssa, sopimus tästä on jo tehty.

Olen juuri tullut kaupasta kolmen ruokakassin kanssa ja iloitsen mielessäni ruokavarantojemme olevan täynnä. Hetkeä myöhemmin nuori menee jääkaapille vain todetakseen, että meillä ei ole koskaan mitään syömistä.

Ohjaan hänet kädestä pitäen kokkaamani perunamuusin ja uunilohen äärelle. Hän kaivaa kaapista nuudelipaketin ja on aikeissa laittaa vedenkeittimen tulille, kun pysäytän hänet. Käymme jälleen keskustelun siitä, että ihminen ei voi elää pelkällä nuudelilla. Ei varsinkaan silloin, kun tarjolla on muutakin valmista ruokaa.

Yleensä murkkua ei näy missään ja hänen olemassaoloansa kotona tuskin huomaa. Korkeintaan pimeästä huoneesta välkkyy etäisesti kännykän valo. Vasta silloin, kun netti lagaa (=pätkii/on hidas) tai puhelimen akku on lopussa, aktivoituu hän toimimaan. Ääneen hän puhuu lähinnä vain kysyäkseen lisää rahaa.

Kun tiedustelen kotiintulijalta missä hän on ollut, mitä tekemässä ja kenen kanssa, ei hän tunnu oikein muistavan mitään. Heitto ”tuolla vaan, hyvien tyyppien kaa” ei juuri informaatiota vanhemmille anna. Kaikilla muilla on kuuleman mukaan inhimillisemmät kotiintuloajat ja paremmat vanhemmat kuin hänellä.

Systemaattisesti kaikki äidin ja isän tekemät ja sanomat asiat ovat vääriä. Lähes päivittäin kuulen olevani huonosti kasvatettu, raivoava idiootti, joka on pilannut jälkikasvunsa elämän. Vastaan sanomalla, että minä rakastan sinua silti.

Olemme autossa. Tämän kerran esikoinen on suostunut lähtemään ilman kaveria mukaani johonkin. Radiosta soi sama hitti, jota itse veivasin koko rippikoulukesän. Muistan yhä sanat ja melodiat, hyräilen mukana. Etupenkin tiskijukka säätää ääntä isommalle, jytke tuntuu mukavalta. Hetki on nostalginen.

Olin kuudennella luokalla, kun äiti vei meidät perhekuvaukseen. Alibilehden kansikuvassa oleva murhaajakin näyttää iloisemmalta kuin minä siinä perhekuvassa. Yhteistyöhaluttomuuteen ei kummaa syytä ollut. Minua ei vain huvittanut olla kuvattavana ja se kyllä tuli kaikille selväksi.

En silloin käsittänyt, miksi vanhemmat kielsivät nenärenkaan ja rastat, yöllisen discoreissun isolle kylälle, huoneen maalaamisen mustaksi tai yöpymisen pojan luona. Ymmärrän nyt.

Murrosikään kuuluu itsenäistyminen ja hienoisen pesäeron ottaminen vanhempiin. Murrosikäinen on ymmällään ja tunnekuohussa. Vaikka murkkuikäisen vanhempana oleminen on epäkiitollista, tehtävämme on olla aikuisia ja luoda lapselle turvallinen ilmapiiri, jossa on tilaa kasvaa.

Pidän kaapissa olevien nuudelipakettien määrän vakiona ja ostan viikoittain lisää deodoranttia. Sen kerran, kun nuoreni oma-aloitteisesti kertoo normaalilla äänensävyllä minulle jotain, olen kuulolla erittäin herkällä korvalla. Muulloin koetan olla lähtemättä mukaan inttämiseen ja pysyä tyynenä.

Vaikka me vanhemmat vaikutamme lastemme silmissä muinaismuistoilta, olemme mekin joskus olleet nuoria ja käyneet läpi juuri nuo samat tunteet. Kaikille tulee lopulta aika, jolloin vanhaa perhekuvaa voi katsoa myötätuntoisesti yhdessä useamman sukupolven voimin. Todeta viileästi sen olleen sitä aikaa ja nauraa sydämensä kyllyydestä.

<3 Hilkka