Happinaamari aina ensin itselle

Photo by  TOMOKO UJI  on  Unsplash

Photo by TOMOKO UJI on Unsplash

Olin vuosia sitten esikoisen kanssa yksityisellä lääkärillä. Kun lapsen asia oli hoidettu, katsahti lääkäri pahoin ihottumaisia käsiäni ja sanoi niiden olevan riski meille molemmille, koska niissä on tulehdus. Myönsin, että lääkärin tarpeessa olen itsekin, mutta lapsen asiat menevät kaiken muun edelle ja omat jutut jäävät. Hän katsahti minua ja kysyi: olette lentokoneessa, kummalle asetat happinaamarin ensimmäisenä, lapselle vai itsellesi? Vastasin empimättä, että lapselle tietenkin. Tämä vastaus oli väärä. Happinaamari asetetaan aina ensin itselle, tajuttomana ollessasi sinusta ei ole apua kenellekään.

Käytännössä meni liian monta vuotta ennen kuin tajusin tuon asian oikeasti. Olin kyllä aina valmiina laittelemaan happinaamareita muille, mutta omilta kasvoilta naamari puuttui, vuosien ajan. Sitten tajusin sen tosiasian, että en pysty itse elämään jatkuvassa happivajeessa.

Olin siihen asti luopunut omista tarpeistani: harrastuksistani, menoistani, yöunistani, omasta tilasta ja elin täysin muita varten, vuoronkauden ajasta riippumatta aina valmiina palvelukseen. Vessassa ollessani, ovi oli auki. Tulin tarvittaessa kesken saunomisen imettämään ja rauhoittelemaan itkevää taaperoa. Söin vuosien ajan ruuan seisaaltaan keittiön tiskipöydän ääressä, jotta kaatuneet maidot oli helpompi pyyhkäistä tuoreeltaan pois ja muun perheen ruokarauha pysyi muutoinkin turvattuna. Huolehdin, että mies pääsee illanviettoihin, mutta en itse käynyt koskaan missään. En mennyt nukkumaan, vaikka olin selvästi väsynyt, koska tekemätöntä työtä oli vielä paljon.

Minusta alkoi tuntua, että olen jumissa elämäni kanssa enkä enää tahdokaan sitä, mitä olen saanut. Huomasin, että olin usein tyytymätön ja kiukkuinen, vertasin jatkuvasti itseäni muihin enkä enää nauttinut perhearjesta. Elämästä alkoivat kadota värit ja minusta tuli marttyyri, joka haaveili koko ajan levottomana aivan erilaisesta elämästä, mitä elin.

Otin asian vakavasti puheeksi eräällä neuvolakäynnillä ja terveydenhoitaja ymmärsi minua heti. Sain ensiavuksi numeron, johon soittaa. Puhelimen toisessa päässä ystävällinen ääni kuunteli nyyhkimistäni ja rauhoitteli minua. Hän totesi jo senhetkisen kertomani perusteella minun olevan todella uupunut. Ennen kuin lopetimme puhelun, hän tiedusteli vielä, pärjäänkö varmasti seuraavaan yhteydenpitoon saakka. Tilanne oli sen verran akuutti, että hoitohenkilökunta aikoi käsitellä palvelutarpeeni heti seuraavan aamun palaverissa, jotta saan mahdollisimman äkkiä omahoitajan. Tuli seuraava päivä ja sain uuden puhelinsoiton.

Tällä kertaa soittajana oli tuleva sielunhoitajani, jonka kanssa keskustelimme alustavasti puhelimessa asioiden taustoista. Hän pyysi minua tulemaan vastaanotolleen. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin käyn edelleen tuolla samalla vastaanotolla, aikuispsykiatrian poliklinikalla juttelemassa elämästäni, vähintään kerran kuukaudessa tai tarpeen mukaan useamminkin.

Nykyään olen terveellä tavalla itsekäs ja oma hyvinvointi on asia, josta en tingi. Lapset ja puoliso tietävät, että minulla on omat treenihetkeni, jolloin ei kannata soitella perään, olen nimittäin ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen sitoutunut säännölliseen harrastukseen. Saatan käydä yksin lounaalla tai jäädä viikonlopuksi kotiin, kun muu perhe lähtee mummilaan. Lapsenvahtikuvioiden järjestäminen on välillä haasteellista reissutyötä tekevän puolison vuoksi, mutta olen rohkaistunut kysymään lapsenvahtivuorovaihtareita esimerkiksi naapureilta ja sukulaisilta.

Olen ymmärtänyt, että en ole korvaamaton, minäkin voin olla välillä offline -tilassa. Olen lopettanut sitkuilun ja teen päivittäin asioita, jotka tuottavat minulle iloa. Järjestän menoja ystävieni kanssa ja vietämme aikaa myös miehen kanssa kaksin. Kun saan säännöllisesti latautua ja viettää aikaa itsekseni, pystyn antamaan itsestäni enemmän äitinä, puolisona ja ystävänä.

Meillä kaikilla on oikeus ihmisyyteen, koska elämä on ainutlaatuinen lahja. On kurjaa, jos päivä toisensa jälkeen on pelkkää kärsimystä ja eloonjäämiskamppailua. On viisautta pyytää apua, kun ei itse jaksa.

Muistathan pitää itsestäsi ja jaksamisestasi huolta sillä kukaan muu ei tee sitä puolestasi. Olet tärkeä!

<3 Hilkka

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.