Kotiäidin arki adhd-oireisen koululaisen kanssa

Photo by  Jordan Whitt  on  Unsplash

Lähes koko esikoisen nelivuotisen koulutaipaleen ajan olen ollut kotiäitinä ja tuntenut pienen piston sydämessäni siitä, että en ole käynyt töissä kodin ulkopuolella. Olen tuntenut huonommuutta siitä, että olen ”pelkästään” kotiäiti enkä tuota yhteiskunnalle verotuloja enkä kerrytä itselleni eläkettä tai työkokemusta, koska en ole palkkatöissä. Olen myös miettinyt, mitähän ihmiset mahtavat minusta tämän myötä ajatella.

Olen juuri täyttänyt yhdessä sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa alle 16-vuotiaan vammaistukihakemuksen, johon kuvaillaan realistisesti perhearjessa kotona esiintyviä haasteita. Kun luen läpi kaikki nuo jokapäiväiseen elämäämme vahvasti liittyvät tilanteet, jotka juuri lomakkeeseen listasimme, ja joissa elämästämme on kuvattu lopulta vain pintaraapaisu, annan itselleni välittömän synninpäästön.

Tajuan nyt, että olen ollut lähivuosina todella täystyöllistetty ja, vaikka en ole tuonut rahaa perheen yhteiseen kassaan palkkatöillä, olen käyttänyt aikani ja energiani johonkin vieläkin arvokkaampaan, meidän lapseemme ja hänen tulevaisuuteensa. Se on sijoitus, jonka arvoa ei pysty mittaamaan euroissa. Omaisuutta en saa hautaan mukaan, mutta tämä tekemäni tärkeä tukityö näinä haastavina vuosina jää elämään lapsessamme, vaikka minusta aika jättäisi ennen häntä.

Olisinkohan minä noina kolmena ensimmäisenä kouluvuonna,
ennen lapsen virallisen adhd-diagnoosin saamista muita
töitä kodin ulkopuolella ehtinyt tehdäkään?

Meille syntyi vauva juuri esikoisen ykkösluokan kevään aikana ja olin vauvan hoidon ohessa lähestulkoon koko ajan joko a.) koulussa jossain puhuttelussa, palaverissa tai seuraamassa luokan oppituntia. b.) aikatauluttamassa tarvittavia uusia tukitoimia ja palavereja. c.) vastaamassa koulusta tulleisiin puheluihin tai wilmaviesteihin tai d.) säätämässä ja ihmettelemässä suu auki päivittäin sitä, kuinka ylipäänsä tästä elämästä kutakuinkin järjissään selvitään.

Yöt valvoin vauvan kanssa ja päivät painin muiden haasteiden parissa. Miten saamme läksyt ja kokeisiin luvut hoidettua tuon lattialla, katkaistun lyijykynän kanssa potkiutuvan ja huutavan lapsen kanssa, kun hän repi juuri monisteet, jotka meidän oli tarkoitus tehdä. Miten menetellään, kun suurin osa läksy- ja koekirjoista on aina koulussa, vaikka yhteistyötä koulun ja kodin välillä on tehty? Miksi lapsi ei taaskaan tule sovitusti kotiin, vaikka kotiintuloaika paukkui jo tunteja sitten. Missä hän on, kun puhelin ei taaskaan vastaa. Ja hyvänen aika, milloinka viimeksi lapsi on malttanut edes syödä? Miten ihmeessä me olemme taas tukkanuottasilla kaikista asioista eikä mikään suju, koulussa eikä kotona. Kuinka saan pidettyä kaikki langat käsissäni, kun tilanne vaikuttaa kertakaikkisen toivottomalta?

Välillä mietin muita perheitä ja sitä, millaista meidän kenenkin arki on. Ajattelin lapsia, jotka hahmottavat ajankulun ja aikamääreet, vaivatta oppivat näppärästi sitomaan kengännauhansa ja kuorimaan perunansa itse jo ennen kouluikää. Lapsia, joiden siisteissä kouluvihoissa selkeällä käsialalla kirjoitetut lauseet pysyvät sievästi oikeilla riveillä. Lapsia, jotka itsenäisesti lueskelevat kirjoja ja joille konsolipelimaailma ja älypuhelimet eivät aiheuta sen kummempia tunnekuohuja tai addiktioita. Lapsia, jotka mielellään hääräilevät esimerkiksi keittiössä leipoen, ilman, että tulee pakottava tarve pölläyttää taikinakulhon jauhot tahallaan pitkin pöytiä ja rikkoa kananmunat kuorineen kulhon sijaan pöydälle. Mietin teoreettisella tasolla, miltähän sellainen arki mahtaisikaan tuntua.

Sitten havahduin ajatuksistani, että kuka lapsiparkaa ymmärtää, jos eivät edes omat vanhemmat. Joten koetin ja koetan yhä olla kärsivällinen ja toistaa samoja asioita päivästä toiseen, vaikka sitä ei minulle ole helpoksi tehtykään.

Minä tiedän, että sen isolta näyttävän lapsen sisällä on herkkä, epävarma ja hauras todellisia numeerisia ikävuosiaan nuorempi lapsi.

Hän, joka kyllä yrittää, mutta ei aina kykene, ilman aikuisen ohjausta ja muita aputoimia. Hän on äärimmäisen fiksu ja kekseliäs, hyvin empaattinenkin, mutta silloin, kun mopo lähtee keulimaan, karkaa se todennäköisesti käsistä.

Nykyään olen valinnut taisteluni tarkoin, meitä kaikkia ja eritoten itseäni säästääkseni. Räjähtänyt keittiö on pientä sen rinnalla, että lapsi on syönyt itsenäisesti välipalaa, likavaatteet olohuoneen lattialla eivät haittaa, kun lapsi on ylittänyt itse siirtymävaiheen korkean kynnyksen ja mennyt itsenäisesti iltapesulle. Vetämätön vessa ei ole katastrofi, jos tuotos on vessassa ja edes suunnilleen vessanpöntön reunojen sisäpuolella.

Niin kauan, kun lapsi ei sairastu keuhkokuumeeseen eivätkä varpaat tipu jaloista ja sormet käsistä, karatkoon hän, jo lapsesta saakka lämminverinen, kouluun kielloista huolimatta pakkasella kesälenkkareissa, sormikkaissa ja kaula paljaana, kunhan on edes jotain vaatetta päällä. Jos hän sattuu hakemaan lempihupparinsa likapyykkikorista takaisin käyttöön, vaikka kaapissa on puoli tusinaa muitakin puhtaita, tehköön hän niin, jos hän tuntee olonsa turvallisemmaksi vanhassa tutussa, risaisessa ja likaisessa hupparissa.

Niin kauan, kun ketään ei vahingoiteta tai traumatisoida, on olemassa yhteiset pelisäännöt ja edes suurin piirtein järkevät raamit toiminnalle eikä kenenkään ihmisoikeuksia poljeta, antaa mennä vaan. Koetan nykyisin pitää mielessä lähtökohdat ja realiteetit enkä enää vertaa perhettämme muihin. Olemme jo tulleet pitkän siivun matkaa eteenpäin. Lapsi on selvinnyt tänä aamuna kouluun ajoissa eikä ole jäänyt jumittamaan kotisohvalle, konfliktin/vastoinkäymisen/pelihäviön tullen hän ei ole lyönyt kaveria eikä vetänyt raivareita, vaikka tunteet ovat kuohuneet, itsensä hillitseminen on takuulla ollut haasteellista niissä tilanteessa, mutta hän on pystynyt siihen.

Ulkopuolisen avun pyytäminen ja saaminen, oikean toimivan koululääkityksen löytäminen, tilanteen hyväksyminen, sen tajuaminen, että juuri se sama rakas, ihana ja tärkeä, kauan odotettu ja toivottu lapsi hän silti on, olipa hänellä mikä tahansa diagnoosi, on tuonut tietynlaisen mielenrauhan ja pienoisen helpotuksen elämäämme. Olen jopa oppinut katsomaan näitä elämäämme kuuluvia päivittäisiä sattumuksia huumorin silmin.

Väitän, että näiden vuosien aikana maailmankuvani on avartunut ja ymmärrykseni elämää ja ihmisyyttä kohtaan lisääntynyt. Ollaan armollisia toisillemme ja itsellemme. Lavin Veikon sanoin, jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä.

<3 Hilkka

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.