PMS - kuka kesyttäisi äkäpussin?

small keskeneräinen äiti tukea vanhemmille.jpg

Uitan överirasvaista kinkkupekonipiirakkaa cheddardippipurkissa. Ahmin tätä herkkupalaa niin, että meinaan syödä samalla sormenikin. Jälkiruuaksi himoitsen suklaata ja vielä ison kulhollisen jäätelöä. Elimistöni suorastaan huutaa, että syö nainen, syö, makeaa ja suolaista! Kävelen keittiöön ja käyn läpi kaikki kaapit, syön kaiken löytämäni makean, lasten sipsejä ja karkkipäivän karkkeja myöten. Selaan reseptejä ja päätän, että nyt muuten leivotaan lisää kakkua. Saattaa olla, että leivontatarvikkeista ei kakkua tule, koska syön nekin ennen kuin ne ehtivät taikinana uuniin saakka.

Olo on kaikin puolin erittäin tukala ja epämiellyttävä. Vatsaa juilii, kättä pakottaa, hiuksetkin tuntuvat rasvoittuneen kahdessa tunnissa eivätkä mitkään vaatteet sovi päälle, kun turvottaa niin. Eikä oloa ainakaan helpota kaikki tuo juuri ahmittu mättö, jota janoan kaikesta huolimatta lisää! Itku on koko ajan herkässä ja tunnen olevani (omasta mielestäni) maailman arvottomin ihminen.

En ehdi aamulla herättyäni jalkaani sängystä lattialle pistää, kun henkiset kierrokset käyvät jo kahtasataa. Kaikki asiat hermostuttavat ja kaikki toimintatavat, paitsi omani, ovat vääriä.

Tuntuu, että kotiväen kanssa on hankalaa ja mitä,
v*ttuiliko se kaupan kassakin minulle?!

Kiukuttaa, v*tuttaa ja tekisi mieli vetää aamupalaksi kilo suklaata ja vajota sen jälkeen koomaan koko päiväksi peiton alle. Pitkin päivää räjähtelen ja ärähtelen milloin mistäkin asiasta. Syliä ja sympatiaa minä silloin eniten tarvitsen, mutta kuka kesyttäisi luotaan työntävän äkäpussin?

Illalla menen saunaan ja itken yksin lauteilla sitä, että maailmanloppu on tulossa. Elämälläni ei ole mitään merkitystä eikä ylipäänsä millään ole mitään merkitystä. Pelkkää kärsimystä ja alamäkeä tämä elämä on, kehdosta hautaan. Menen apein mielin nukkumaan, kun kuulen miehen rapistelevan leipäpussia alakerrassa. Tuntuu, että televisio pauhaa täysillä ja muutenkin kaikkialla on ihan liikaa ÄÄNTÄ. Huudan alakertaan, että mööpelit hiljaiseksi ja rapistelu seis, koska minä nukun nyt!

On itsellekin erittäin hämmentävää mennä kerran kuukaudessa näin sekaisin. Yhteen aikaan tilanne oli niin paha, että mieheni joutui luomaan itselleen omia selviytymiskeinoja näiden ajanjaksojen varalle. Hän osasi itsenäisesti tehdä laskelmat ja laittaa seuraavan kuukauden seinäkalenteriin, oikeiden päivien kohdalle pienet luurangonpäämerkit.

Nämä merkit symboloivat sitä, että silloin maailmanloppu rantautuu meille ja demoni vaimossa ottaa vallan. Minä pidin elettä hyvänä, olinhan jo monet kerrat aiemmin pyydellyt anteeksi turhia tulistumisiani ja kertonut tilanteen olevan hankala myös minulle. Pikkuhiljaa mies oppi tunnistamaan tuon ajanjakson lähestymisen myös minussa ilmenevistä muista merkeistä kuten esimerkiksi kuulema muutamaksi päiväksi muuttuvasta hengityksen hajusta.

Onneksi iän, hormonitoiminnan tasoittumisen ja oman itsetuntemuksen karttuessa nämä oireet ovat hiukan hellittäneet tai tiedostan ne nykyään paremmin. On elinehto päästä yksin hikiliikkumaan näinä päivinä ja saatan tiukan paikan tullen esimerkiksi laittaa itseni hetkeksi jäähylle lukitun oven taakse. Yhä tulee kuukausia, kun joudun tsemppaamaan normaalia enemmän, mutta luurangonpäitä ei ole enää lähivuosina kalenterissa näkynyt.

Mies tietää olla ottamatta minua ja sanomisiani liian vakavasti ja minä tiedän psyykata itseäni, että selviän kyllä enkä (luojan kiitos)
jää tähän tilaan lopun iäkseni.

Ohjeistan lapsia sanomalla, että äidillä on kuppi nyt kestona nurin ja vähän huono mieli kaikesta, koitetaan kestää.

Aina oloa ei voi helpottaa, vaikka tietää mistä kaikki mielen myllerrys johtuu. Oikeat vitamiinit, uutteet ja oloa helpottavat ”sisiliskonhäntäsopat” tahtovat aina jäädä ottamatta. Kuukaudet vaihtuvat niin nopeaa, että en itsekään muista rekisteröidä lähenevää vaaraa.

Muutamaa päivää myöhemmin istun saunassa leveä hymy kasvoillani hyvillä fiiliksillä ja mietin, että onhan se mukavaa tämä elämä. Siinä hetkessä tuntuu ihan ihmeelliseltä, miten minä ihmispolo taas, ihan äskettäin ajauduin niin syviin vesiin.

Raadollista se on, naisen elämä.

<3 Hilkka

 Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.