Kun minusta tuli ragemutsi

hello-i-m-nik-743251-unsplash.jpg

Jälleen kerran, tänä iltana olen päättänyt olla rautaiset hermot omaava leppoisa äiti, joka ei lannistu mistään vastoinkäymisistä. Hääräilen lasten kanssa keittiössä, alamme valmistaa herkkuiltapalaa, jonka kohta nauttisimme yhdessä saman pöydän ääressä seesteisen perhe-elämän onnea huokuen.

Lapset valmistelevat omaa osuuttaan ja minä käännyn hellan puoleen paistamaan munakasta. Ehdin rikkoa munat, kun huomaan, että kuopus on saanut jostain käsiinsä kaakaojauhepurkin ja kaatanut siitä jo osimoilleen puolet lasin ohi pöydälle. Kierrokseni eivät vielä nouse, koska hoen itselleni, että siivotaan, siivotaan ja yhdessä, kun tehdään, niin hyvähän siitä tulee, ei tule huono.

En ole minuutin munakkaanpaisto-operaation ohessa huomannut, että lapset ovat yhdessä tuumin myös levitelleet pannulle menossa olleet eineslihapullat lattialle. Munakas on palamista vaille valmis ja alan lastata sitä lautaselle. Komennan esikoisen avuksi siivoushommiin.

Käännän katseeni nähdäkseni parahiksi sen, että apulainen todentotta IMUROI lattialla olevia lihapullia. Kello tulee pykälään, taika raukeaa, vaunut muuttuvat kurpitsaksi ja juhlamekko ryysyiksi niin kuin tuhkimolla konsanaan, en ole enää Hilkka vaan Ramu (ragemutsi), jolla nimellä minut yleensä iltakuuden jälkeen paremmin tunnetaan.

Taitaa olla päivä neljä, kun olemme kolmestaan kotona. Takana on pitkät päiväunettomat päivät, joiden aikana kuopus on juonitellut useaan otteeseen, korvatulehduskierteen osa neljä tai viisi pyörii päällä päättymättömältä kasetilta eli olemme olleet aika pitkälti lähipäivät neljän seinän sisällä kotosalla. Lisäksi olen öisin sairastuvallamme hypännyt hereillä niin monta kertaa, että sekosin jo itsekin laskuissa.

Voimia on verottanut esikoisen kanssa päivittäin pelattu läksybingo, kun hän ei jälleen kerran ole yhtään kartalla kouluun liittyvissä asioissa saatikka kiinnostunut esimerkiksi siitä, mitä läksyjä on tullut. Hän on jättänyt puolet tarvittavista kirjoista perinteisesti kouluun ja historian koettakin vissiin pukkaa. Olemme myös vääntäneet ja jankuttaneet konsolipelipäivistä, peliajoista, kylämenoista ja kaikista muista mahdollisista taivaan ja maan välillä olevista väännettävistä ja jankutettavista asioista.

Jompikumpi lapsista joko yksin tai yhdessä on ylläpitänyt jatkuvaa mölinää ja koko taloudessa vallitsee epäjärjestys, vaikka koko ajan olen koettanut palautella tavaroita niiden omille paikoilleen. Olen sinnikkäästi kokannut päivittäiset makaronilaatikot ja nakkikeitot, jotka eivät ole loppujen lopuksi kelvanneet kenellekään.

Lihapullien imurointi on viimeinen piste iin päälle ja ääriään myöten täynnä oleva kuppini kiepsahtaa nurin. Latelen saman, lähes jokailtaisen mantran siitä, miten täällä meillä mikään ei ole pyhää, kuinka asumme kaatopaikalla, ja miten tämä kaikki sotkeminen, tolskaaminen ja mölyäminen saa minut hulluuden partaalle ja miksi se isäkin on taas iltavuorossa, vaikka häntä tarvittaisiin täällä kotona enemmän. Totean lapsille tylysti, että mättäkää sieltä lattialta ne lihapullat naamariin, iltapalahetkemme oli tässä. Esikoinen miettii ääneen, että kukahan on kussut rageäidin muroihin ja pyytää ettei äiti nyt taas rageaisi.

Esikoinen on aiemmin tehnyt havainnon, että olen ystävällinen ja huomaavainen lapsille. Minun kuulema ajatellaan yleisesti olevan mukava ja huolehtivainen äiti, joka on kiinnostunut ruuanlaitosta. Hän on myös kiinnittänyt huomioita siihen, että puhun vieraille lapsille aina sievällä äänellä enkä koskaan hermoile. Tottahan hän puhuu.

Vaan mitä ihmettä minulle tapahtui, kun minusta tuli äiti? Välillä tuntuu, että minussa asuu kaksi eri ihmistä: toinen seesteinen ja hyväntuulinen persoona yksin ollessani, ja toinen raivokas ja pahantuulinen persoona äitiroolissa ollessani. Välillä mietin, että se itsenäinen minä on paljon äitiminää rennompi, kenties jopa se paras versio minusta.

Tunnen toki myös iloa lapsistani ja rakastan heitä eniten maailmassa, silti koen ajoittain olevani todella väsynyt. Koetan tietoisesti korjata asennettani ja muistuttaa itseäni, että nämä vuodet jäävät lapsille muistoihin heidän lapsuutenaan.

Perhe-elämässä kaikista rasittavinta on se, että koko ajan tapahtuu. Härdelli on päällä siitä hetkestä alkaen, kun silmäsi aamulla avaat, päättyen siihen hetkeen, kun silmäsi illalla ummistat. Eikä yöaikakaan ole levollista pyhää, ehei! Olet jatkuvassa hälytysvalmiudessa kellon ympäri, myös öisin. Siinä, missä iltaa kohden vanhempien energiatasot hiipuvat, mystisesti ne lapsilla vastaavasti kasvavat samassa suhteessa.

Olen helposti kaikista ärsykkeistä rasittuva herkkä ihminen, joka tarvitsee paljon omaa tilaa, ja jolle elinehto on saada kuulla hiljaisuutta päivittäin. Tavarapaljous, mattoon ja huonekaluihin poljetut ruuat, roiskittu ja tuhrittu vessa sekä yleinen kaaos kaikkialla saa happeni loppumaan ja tarpeeksi pitkään kaaoksessa oleskeltuani lopulta romahdan täysin.

Olen uupunut siihen riittämättömyyden tunteeseen, kun teen kaikkeni eikä mikään riitä. Tekemäni päivätyö ei näy missään. Lapset eivät toimi niin kuin olen heitä koettanut opettaa. Ainoa mahdollisuus on tiedostaa riittämättömyytensä ja kuolevaisuutensa, pudottaa jo ennestään tipahtamaisillaan olevat rimat ja mennä rytisten siitä, missä ei ole aitaa ollenkaan. Sinnikkäästi puhua ja opettaa asioita lapsille, vaikka he eivät näytä kuuntelevan ja koettaa näyttää omalla esimerkillään mallia.

Keitellä ja tarjoilla terveellistä kotiruokaa, vaikka kukaan ei sitä syö. Olla turvasatama ja järkkymätön taustavaikuttaja, jolle sitten kuitenkin tiukan paikan tullen, esikoinen soittaa kesken koulumatkan pusikossa hänen havaintonsa mukaan varmasti lymyilevästä sudesta.

Pyydän jälleen kerran lapsilta anteeksi sitä, että raivoistuin iltatoimien yhteydessä. Se, että välillä väsyy, ei tarkoita sitä, että ei rakasta tai välitä. Äitikin on vain ihminen.

<3 Hilkka

 Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.