Ensin tuli tulirokko, jonka sammutti vesirokko, jota seurasi tuhkarokko

Lasten sairasteleminen on yksi niistä asioista, joka vanhemmuudessa yllätti. Illalla nukkumaan mennessä kaikki on hyvin, mutta yön aikana tilanne voi kääntyä aivan päälaelleen. Yleensä lapset perinteisesti sairastuvat silloin, kun mies on pitkällä työreissulla ja kotona on ainoastaan yksi aikuinen. Jos tähdet ovat viimeisen päälle oikeassa asennossa, sairastun lasten lisäksi myös minä itse. Silloin uidaan todella syvissä vesissä.

Kun katson albumista esikoisen aikaisia taaperokuvia, on hänellä joka ikisessä kuvassa pitkä räkä poskella. Nyt, kun esikoinen on saatettu toiselle vuosikymmenelle ja sairastamiset ovat hänen osaltaan helpottaneet, jatkaa kuopus siitä, mihin aikoinaan esikoisen kanssa jäätiin. Rään valuminen perheessämme on jälleen kokoaikaista. Ainoastaan sillä erotuksella, että kohta kymmeneen vuoteen en ole saanut aikaiseksi teetättää yhtään paperivalokuvaa eikä näitä tämän ajan kuvia varmasti ihan hetkeen albumista katsella.. Mutta se on kokonaan toinen tarina, se.

Elämme juuri nyt sitä aikaa, jolloin kuopuksen viaton flunssa muuttuu lähestulkoon joka kerta, muutamassa päivässä korvatulehdukseksi. Syksystä asti kierre on ollut jatkuvaa, mutta kuitenkin korvalääkärin mittapuun mukaan sen suuntaista, että syytä korvien putkitukseen ei vielä ole. Näinä kuukausina olen luonut äitiyden uraa katkeamattomassa kolmivuorossa ympäri vuorokauden. Öisin on tullut hypättyä ja kukuttua enemmän kuin pahimpina teinivuosina yhteensä!

Tarvitsen paljon unta, sekoan ja jumitun totaalisesti,
jos en saa nukkua ja levätä.

Nykyään olen rutinoitunut yökukkuja, vaikka lapset nukkuisivatkin, en itse enää osaa nukkua katkeamatonta yöunta, en vain pysty. Kun esikoinen keskellä yötä ilmaantuu sänkymme viereen kertomaan juuri alkaneesta vatsataudista, olen heti kesken syvimmänkin unen kärppänä pystyssä ja puhtaita lakanoita vaihtamassa. Esikoinen on joskus ääneen ihmetellyt, että nukutko sinä äiti koskaan, heräät ja olet kuulolla aina heti, vaikka minä vasta hiippailen teidän huoneeseen enkä ehdi edes sanoa mitään.

Kun kuopus on yskähtänyt alkuyöstä muutaman kerran ja herää nyt huutamaan täyttä kurkkua, vaellan automaattisesti unisena zombiena hänen sänkynsä luokse. Yöyskä on rään jatkuvan valumisen ohella varma korvatulehduksen merkki. Ensimmäisenä tarkistan, onko käynyt pissa- tai kakkavahinko. Jos ei, seuraavaksi kokeilen, tuntuuko pään ja niskan alue poikkeuksellisen kuumalta eli onko lapsella mahdollisesti kuumetta. Sitten otan taskulampun ja tarkistan vielä lapsen ihon, mahdollisen allergisen reaktion tai kutisevan ihottuman varalta. Viimeiseksi kysyn kuiskaten, onko lapsella kipuja tai kenties jano. Jos kaikki nämä testit osoittavat negaa, peittelen lapsen, ristin kädet ja toivon, että kohta nukutaan taas.

Sopivaan saumaan sattunut öinen huutokonsertto todennäköistää sen, että en itse enää saa unta seuraavaan pariin tuntiin. Noina hetkinä makaan piikkimatolla hiljaisuutta kuunnellen. Jos unettomuus vaivaa pitkään, saatan ottaa esille muistivihkosen ja taskulampun valossa kirjoitella tarinoita. Aamulla, tämmöisen levottoman yön jälkeen, toivon itselleni sänkyyn kannetun aamupalan sijaan äänivaimennettua niskalaukausta saunan takana.

Kuopus on siinä ihanassa kuivaksi opettelemisen vaiheessa, että pitkäksi venyneet pissavälit ja niitä seuraavat Niagarat ovat arkipäivää. Olen olohuoneessa, kun keittiössä joku kaataa rei-lusti vettä lattialle. Hetkinen, se ei takuulla ole vettä eikä se voi tulla astiasta tällä voimalla. Kuopus lorottaa hajareisin ruokapöydän vieressä ja koko keittiö tulvii. Nappaan ensimmäisen käden ulottuvilla olevan kankaan, heitän sen lammikkoon ja koetan pikaisesti taltuttaa laminaattiparan tuskan.

Siihen lammikon siivoukseen kulminoituvat viimeisten päivien kaikki fiilikset. Kajautan ilmoille ensiksi mieleeni tulleet uhkaukset: otan heti puhelun lähimpään hotelliin ja menen sinne yöksi, tai vaihtoehtoisesti lähden makuupussin kanssa autoon nukkumaan sillä nyt tämä homma taas riittää. Lapsellista, kyllä, mutta juuri nyt en kykene yhtään parempaan. Olen valvonut viimeiset kolme yötä sairaan kuopuksen kanssa, myös esikoisen vatsatauti lakananvaihtoineen on tuonut lisäsäpinää öihin, kun olen ravannut silmät puoliummessa kahden huoneen väliä. Mies on tällä välin ollut töissä ja poissa kotoa. Nyt alkaa näyttää siltä, että äidin suhteellisen syvästä kaivosta löytyy se liejuinen pohja, jonne ei aurinko paista.

Annan miehelle kouraan kaksi eri lääkepurtiloa, kuopuksen kutisevia näppylöitä varten. Totean kuivasti, että ensi yönä muuten valvot vuorostasi sinä, sillä minä nukun. Kapinallisesti lähden makuuhuoneeseen ja laitan oven kiinni. Yllätyn, kun kukaan ei seuraa perässä eikä tule renkuttamaan ovea tai laittamaan valoja päälle. Muu perhe taisi tällä kertaa todellakin tajuta, että nyt äidin hihna hirtti lopullisesti, annetaan sen olla.

Salaa mielessäni toivon (epäkypsää, kyllä), että tänäkin iltana kuopus pitää yllä sen saman tatsin kuten aiempinakin iltoina ja öinä, jolloin nukkumaanmeno on kestänyt kello yhdestä noin kello kolmeen ja koko muun yönseudun olen rampannut hereillä muun muassa lisäämässä rasvaa niihin pirullisen kutiseviin näppylöihin. Mahdollisen tulossa olevan yökukkumisen aikana myös mies saisi konkreettisen vahvistuksen siihen, mitä olen hänelle näistä viime öistämme koettanut kertoa.

Pyörin sängyssä, en heti saa unta, koska kävin niin kovilla kierroksilla äsken. Kuluu puolituntinen, kello on vaille kymmenen. Kuulen miehen sammuttavan television. Ajattelen ja myhäilen mielessäni, että it’s showtime. Hetkeä myöhemmin mies tulee makuuhuoneeseemme, olen vielä valveilla. Katson kelloa ja totean hänen olevan kolme tuntia aikataulusta etuajassa. Hänen työnsä on kuulema jo tehty, kuopus on hyvässä yhteisymmärryksessä kaivautunut unipussiin ja tahtonut vapaaehtoisesti nukahtaa oman lempivilttinsä kanssa sohvalle. Nukkuu siellä nyt tyytyväisenä. Miehen tehtäväksi on jäänyt ainoastaan television sammuttaminen, makuuhuoneeseen käveleminen ja nukahtaminen. Totean ääneen, että mitähän **ttua täällä oikein tapahtuu!

Molemmat lapset nukkuvat läpi yön heräämättä, miehen valvomisvuoro, kun on. Kuopus ääntelehtii yhden kerran yön aikana, mies ei tähän tietenkään edes herää. Minä siihen tietenkin havahdun ja pukin miestä kylkeen ja ohjaan katsomaan, mikä tilanne olohuoneen sohvalla on. Hän käy mutkan olohuoneessa, palaa takaisin sänkyyn ja nukahtaa heti uudelleen.

Vaistomaisesti käyn hereillä kello neljältä ja, vaikka on miehen valvomisvuoro, kannan minä lopulta kuopuksen sohvalta omaan sänkyynsä. Muun osan yöstä nukumme levollisesti koko perhe.

Olkoon voima kanssasi näinä öisinä epätoivon hetkinä, et ole yksin!

<3 Hilkka

 Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.