Se on vain pa*ka karvalankamatolla eikä maailman loppu

markus-spiske-381725-unsplash.jpg

Tietokoneen hiiren päällä on puoliksi syöty voinen kinkkusiivu. Kuopus on itse omatoimisesti tyhjentänyt pissapotan pönttöön, melkein siinä onnistuen. Olohuoneen kattokruunussa roikkuu likaiset boxerit, kun esikoinen on kerrankin lähtenyt vauhdilla suihkuun. Samaisen kattokruunun kahdeksasta lampusta palaa vain neljä, koska lamppu on ottanut niin sanotusti lämää sählymailasta, jalkapallosta sekä muutaman kerran liian nopeasti lattialta nousseesta esikoisesta.

Jo vuosien ajan koriste-esineet on pidetty poissa pöydiltä, kynät huolehdittu heti käytön jälkeen takaisin (korkealle) kaappiin ja karkit sekä kahvileivät piilotettu pois näkyviltä. Ikkunoissa on aina sormenjälkiä, matot ovat täynnä erilaisia tahroja, ja harva se päivä sohvalle virtsataan. Kaikki tavara, mikä ei ole valurautaa tai pultattu kiinni seinälle kolmen metrin korkeuteen, on hajalla. Välillä hajalla on myös vanhempien mielenterveys.

Kauan lasta toivoneille vanhemmille kuvitelmat perhearjesta voivat kuulemma olla ruusuisia. Allekirjoitan tämän. Keinuttaessani vastasyntynyttä sylissäni eivät Wilma-viestit vielä vilahdelleet mielessä enkä osannut ajatella, että sana yökukkuminen saa perhearjen myötä aivan uuden merkityksen. Enkä tiennyt ennen äidiksi tuloa, että täitä ja kihomatoja on oikeasti edes olemassa!

Sen sijaan luulin tienneeni, mitä on rakkaus. Rinnalla olevaa vauvaa silittäessäni ja tuoksuttaessani sekä nukkuvia lapsiani katsoessani sekin sana sai aivan uuden merkityksen. En tiennyt voivani olla niin väsynyt, että kysyn lääkäriltä, lapsi sylissäni milloin tutkimme lapsen korvat ja lääkäri toteaa juuri ne tutkineensa. En ikinä olisi osannut kuvitella, miten mahtaviin ihmisiin tutustumme ja millainen uusi maailma meille aukeaa lasten päivähoidon, koulun, kavereiden ja harrastusten myötä!

Rauhaa rakastavalle, omaa tilaa tarvitsevalle herkälle pohdiskelijaihmiselle puolisoa paljon kotoa pois vievä työ sekä perhe-elämä pienten lasten kanssa on kinkkinen yhtälö. Vanhemmuus on asia, joka paljon antaessaan myös ottaa paljon. Kun valvon tulikuuma lapsi sylissäni yön pikkutunneilla ja käyn yksitellen kutinaa estävällä vaahdolla läpi joka ikisen vesirokkopilkun, en emmi hetkeäkään. Olisin valmis heti ottamaan taudin itselleni, jos se näin olisi lapselta pois. Toisaalta, kun itse makaan puolikuolleena influenssassa sohvalla enkä pysty nousemaan ylös, on sinäkin päivänä lapset ruokittava, läksyt tehtävä, iltatoimet hoidettava ja arjen rullattava. Kirjaimellisesti, vaikka pää kainalossa.

Illalla, täysipainoisen perhepäivän jälkeen oikaisen pitkälleni jumppamatolle, jonka olen levittänyt olohuoneen karvalankamatolle. Himmennän valot ja teen pari venytystä. Sitten huomaan maton reunassa epämääräisen läjän. Sytytän valot ja samalla päässänikin välähtää. Tätä se kuopuksen vaipaton hetki ennen iltakylpyä tiesi. Karvamaton uumeniin hautautuneena on ihmispas*ka.

Loppujen lopuksi se on vain pa*ka karvalankamatolla. Kukaan ei siihen kuole eikä mitään peruuttamatonta tapahdu. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten koskaan ajattele seesteistä aikaa ennen lapsia. Oma tila, rauha, hiljaisuus ja asioiden tekeminen alusta loppuun saakka ilman keskeytyksiä. Se, että kotona kuulet seinäkellon raksutuksen. Taianomaista!

Raukeat aamut kahdestaan tai pikaiset lounaan jälkeen saattavat jäädä pelkäksi haaveeksi, kun lapset pyörivät jatkuvasti jaloissa. Yleensä hätä keinot keksii, mutta joskus rakkaudenteot jäävät haaveen tasolle ihan pelkästään hankalan käytännön järjestelyn takia. Eikä jatkuva nahistelu fiilistä ja vireyttä kattoon nosta aina muutenkaan.

Sen sijaan, vanhempana olen mestari luovimaan kiperiä tilanteita, on pakko olla. Saan sunnuntaiaamupäivänä kymmenessä minuutissa esikoisen suoraan ruokapöydästä juuri sulkeutuneeseen hammaslääkäripäivystykseen poistattamaan hammasrautoja, jotka juuri leipää haukatessa menivät poikki. Olen valveutunut ja elämäni vedossa pikkujouluja seuraavana aamuna klo 6, kun kuopus saa allergisen reaktion lääkkeestä ja tarvitsee välitöntä lääkärin konsultaatiota.

Olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuudessa oma keskeneräisyys ja oman pään sisäiset vaatimukset kiukuttavat eniten. Lapsilleen haluaisi vain parasta ja on turhauttavaa, kun he eivät toimi eikä elämä mene niin kuin toivot. Heidän on saatava tehdä virheitä, oppia elämän asioita itse etkä voi aina olla heitä suojelemassa.

Eikä kukaan loppujen lopuksi muista millaisessa järjestyksessä koti oli juuri joulukuussa 2018. Mutta ne pienet arkiset hetket, kun kaikkia nauratti kaatunut joulukuusi tai keppiinsä kompastunut joulupukki, jäävät lapsuusmuistoihin kyllä. Hyvällä tavalla.

Rauhaisaa joulun aikaa!

<3 Hilkka

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.