Täysilukuinen joukkue

luma-pimentel-463423-unsplash.jpg

Tämä on jatkokirjoitus jutulle “Ruletti elämän ja kuoleman kanssa”

On lokakuinen lauantaiaamu vuonna 2008. Minulla on supistellut säännöllisesti jo aamuyöstä saakka ja kaikista kotiapukonsteista huolimatta olo on käynyt sietämättömäksi, joten lähdemme yhdessä sairaalaan. On raskausviikko 41.

Päivä kuluu verkkaiseen. Alkuillasta kätilö väläyttää mahdollisuudesta, että lapsi syntyy lähituntien aikana. Synnytys kuitenkin pysähtyy ja pitkittyy. Kello on vähän yli iltakymmenen, kun uunituore iso pieni poika parkaisee meille ensitervehdyksensä. Nyt hän on vihdoin täällä, meidän poikamme! Se on rakkautta ensi silmäyksellä.

Eletään syksyä 2015. Sama poika, silmäterämme on menossa ekaluokalle kouluun. Elämän ja kuoleman rulettia on lähivuosina pelattu perheessämme kohtalokkain seurauksin. Tässä välissä olemme menettäneet vielä kaksi lasta lisää. Olemme tilastollinen ihme. Jo neljä kertaa olemme osuneet kuolettavaan 25 prosentin marginaaliin.

Nyt olen raskaana kuudetta kertaa ja esikoinen on yhä ainokaisemme. Olemme käyneet ultrassa perinnöllisyyspoliklinikalla. Siellä on otettu istukkabiopsia, jonka tuloksia jäämme odottamaan. Perinnöllisyyspoliklinikalta lähtiessämme vannon miehelleni, että tämä on muuten viimeinen kerta, kun olemme täällä!

Vihdoinkin viikkoja odotettu puhelu saapuu. Istun alas ja kuuntelen. Sanon pari kertaa uudelleen nimeni ja henkilötunnukseni ja pyydän soittajaa vielä kerran tarkistamaan, että onhan hän varmasti soittanut oikealle henkilölle!

Saamme hyviä uutisia. Tulossa on tyttövauva, jolla ei ole ainakaan Hervan tautia. Esikoinen on ihmeissään, kun kerromme hänelle, että kevättalvella hänestä ehkä tulee isoveli. Hän alkaa heti suunnitella millainen pyörä pikkusisarukselle sitten ostetaan.

Syksy vaihtuu talveksi ja raskausviikkoja on taas koossa tasan 41. Me vanhemmat olemme synnytysosastolla, siskoni hoitaa esikoista sillä välin. Tulee tieto, että esikoinen on saanut judotreeneissä päähänsä vertavuotavan haavan ja on juuri tulossa tikattavaksi samaan sairaalaan. Olen aivan hysteerinen. Esikoisella on hätä toisaalla enkä voi täältä synnyttämästä käsin tehdä itse asialle mitään. On ensimmäinen kerta, kun en ole hankalan paikan tullen hänen mukanaan.

Esikoisen pää saadaan tikattua ilman minua, isä ja siskoni ovat häntä tukemassa. Mies palaa takaisin synnytysosastolle minun luokseni. Sitten huhtikuisena keskiviikkona saapuu hän, Neiti Kevät. Lapsi on syntynyt, hoen miehelleni paniikissa ”se ei itke, se ei itke!” Pian kuitenkin kuuluu pieni, odotettu parkaisu ja saan paitani alle oman tyttäremme. Nyt meitä on neljä, joukkueemme on täysilukuinen. Nämä raskaat vuodet kannatti tarpoa läpi, nyt meillä on kaksi elävää lasta.

Ja kaiken tapahtuneen, näiden vaikeiden vuosien jälkeen me olemme yhä yhdessä. Ja jatkossakin, tämä kaksikko pitää takuulla huolen siitä, että elo ei käy yksitoikkoiseksi.

Ensi kertaan. Kuullaan pian!

<3 Hilkka

Tämä postaus on jatkokirjoitus jutulle “Ruletti elämän ja kuoleman kanssa”

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.