Ruletti elämän ja kuoleman kanssa

elijah-o-donnell-715864-unsplash.jpg

Tämä on jatkokirjoitus jutulle “Kun kastejuhlasta tulikin hautajaiset”

Aika kului ja meillä oli edelleen vain toisemme. Syli tuntui tyhjältä ja oman vauvan kaipuu kasvoi. Kaikkialla oli isoja vatsoja sekä vaunuja työnteleviä äitejä ja isiä. Meillä oli vahva usko siihen, että kyllä meitäkin vielä onnistaa emmekä anna periksi.

Kohtukuoleman syy ei selvinnyt. Näytteistä ei saatu tehtyä mitään viljelyitä. Lopputulema oli, että lääkärit totesivat näitä aika ajoin tapahtuvan. Estettä uudelle raskaudelle ei lääkäreiden mukaan ollut. Päätimme ottaa riskin ja hypätä tuntemattomaan. Pian olin jälleen raskaana.

Tällä kertaa raskautta varjosti suuri pelko. Jokainen neuvolakäynti, jokainen ultra oli vain pahaa muistutusta siitä, mitä viime kerralla kävi. Raskauspahoinvointi oli samaa luokkaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, joten ihan alkuraskaudesta saakka tunsin todellakin olevani raskaana jokaisella solullani. Nyt raskautta seurattiin normaalia tiheämmillä ultrakäynneillä ja konsultoitiin perinnöllisyyspoliklinikkaa.

Raskaus alkoi olla muutamaa viikkoa vaille puolenvälin. Ja pahin pelkomme kävi taas toteen. Puolitoista vuotta sitten olimme tässä samassa tilanteessa. Jälleen lähdimme sairaalasta kahdestaan kotiin.

Tällä kertaa sillä erotuksella, että sikiön koko kehoa hallitseva voimakas turvotus sekä virheasentoihin vääntäytyneet raajat antoivat osviittaa siitä, että kyseessä voisi olla jokin sairaus eli näille epäonnistumisille saattaisi olla olemassa jokin selitys.

Eletään vuotta 2008. Meillä ei edelleenkään ole lasta, mutta olen kolmannen kerran raskaana. Verikokeissa on paljastunut, että me molemmat vanhemmat olemme suomalaiseen tautiperintöön kuuluvan, peittyvästi periytyvän Hervan taudin kantajia. Jokaisessa raskaudessa meillä on 25 % mahdollisuus, että lapsi on terve, 50 % mahdollisuus, että hän on taudin kantaja (ei kuole kohtuun) ja 25 % mahdollisuus, että hän on sairas (kuolee varmasti).

Jokaisessa raskaudessa on siis 75 % mahdollisuus onnistumiseen ja 25 % mahdollisuus epäonnistumiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sairaat geenit saanut lapsi kuolee kohtuun ennen 32. raskausviikkoa. Ei ole mahdollista, että hän syntyy elävänä eikä häntä voida mitenkään pelastaa. Lapsen kohtalo määräytyy jo hedelmöityshetkellä. Sairaan sikiön kasvu hidastuu, raajat jäykistyvät, lihakset surkastuvat ja kasvot ovat epämuodostuneet. Käytännössä hän elää joitakin viikkoja, lopulta kuollen kohtuun.

Olemme taas perinnöllisyyspoliklinikalla ultrassa. Pari erittäin kokenutta ja alueemme tautiperimästä tietoista lääkäriä katselee näyttöruutua hämärässä huoneessa. Ollaan raskauden puolen välin tienoilla. Nyt ruudussa näkyy elävä, vilkasliikkeinen sikiö, jolla ei ole yhtään ihonalaista turvotusta. Vasenta nilkkaa ei saada kunnolla kuvannettua, mutta muuten raajat vaikuttavat normaaleilta. Lääkäri toteaa, että on aika epätodennäköistä, että tällä sikiöllä olisi Hervan tauti.

Voimme varmistaa asian kromosominäytteellä tai antaa ajan näyttää. En anna ottaa näytettä, jonka ottamiseen liittyy keskenmenoriski, koska ennuste on näin hyvä. Me odotamme.

Viikot vierivät, vatsani kasvaa ja vauva potkii kohdussani elinvoimaisena. Kaikki ultrat sujuvat hyvin jatkossakin, missään ei ole mitään poikkeavaa. Sitten koittaa lokakuu 2008.

Tarina jatkuu taas ensi kerralla.

Kaikkea parasta sinulle!

<3 Hilkka

Tämä postaus on jatkokirjoitus jutulle “Kun kastejuhlasta tulikin hautajaiset”

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.