Kun sydänäänet eivät enää kuulukaan

Palataan ajassa 20 vuotta taaksepäin, vuoteen 1998. Se oli sitä huoletonta nappiverkkareiden ja wunderintuoksuisten teiniautojen aikaa. Pari kertaa kuussa järjestetyt nuorisodiscot olivat odotettua ajanvietettä.

Eräänä discoperjantaina olin sopinut treffit kiinnostavan pojan kanssa, mutta tapaaminen päättyi minulle erittäin törkeästi järjestettyihin ohareihin. Samana iltana minut löysi eräs toinen poika, nykyinen aviomieheni, joka huomaavaisuudellaan ja ihanuudellaan hurmasi minut, 16-vuotiaan tytönhupakon.

Siitä illasta alkoi meidän tarinamme. Ensin laskettiin yhdessäolon viikkoja ja kohta vuosia. Autot ja intressit vaihtuivat, mutta me pysyimme yhdessä onnellisina, koko ajan tiiviimmin toisiimme kiinni kasvaen. Vietimme yhdessä kaikki mahdolliset hetket, elimme pelkästään toisiamme varten.

Elettiin vuotta 2004. Olimme muuttaneet yhteen ja menneet kihloihin. Olin kohta valmistumassa ensimmäiseen ammattiini. Ajatus omasta lapsesta alkoi olla usein mielessä. Niinpä asia jätettiin niin sanotusti Herran haltuun. Ihmetys ja ihastus oli suuri, kun tulin raskaaksi heti.

Siinä missä joulun lähestyessä muut luokkakaverit lähettelivät työhakemuksia ja suunnittelivat valmistumisen jälkeistä aikaa, silittelin minä kasvavaa vatsaani ja unelmoin ihanasta vauvantuoksuisesta tulevaisuudesta.

Valmistujaisjuhlaan oli aikaa enää kolme päivää. Lähdin iloisin mielin rutiinineuvolakäynnille. Kävimme aina ultrissa kahdestaan, mutta nyt ei ollut ultra-aika ja puoliso oli töissä, joten lähdin poikkeuksellisesti neuvolaan yksin.

Raskaus oli edennyt jo yli puolivälin, viikolle 24. Neuvolan terveydenhoitaja pyöritteli laitetta vatsallani. Aikaa oli mennyt jo pitkä tovi ja jostakin syystä hän ei onnistunut millään saamaan vauvan sydänääniä kuuluviin. Olin kyllä aiemmin tuntenut vauvan liikkeitä, mutta tämä oli ensimmäinen raskauteni, joten en oikein tiennyt, mikä on normaalia milläkin viikoilla ja mikä ei.

Terveydenhoitaja haki kollegan paikalle. Hänkään ei onnistunut yrityksessään. Sydänääniä ei kuulunut. Terveydenhoitaja pyysi minua siirtymään odotustilaan, jotta hän voisi pyytää lääkäriä ultraamaan minut. Vihdoin vuoroni koitti. Lääkäri ultrasi ja oli pitkään hiljaa.

Viimein hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi pahoittelevasti,
että valitettavasti täällä ei ole enää elämää.

Se oli pysäyttävä hetki. Lähdin neuvolasta. Hysteerisenä itkin ja huusin puhelimeen, että meidän vauva on kuollut ja joudun lähtemään tänään sairaalaan, synnyttämään.

Enpä tiennyt silloin, että tämä oli vasta alkusoittoa kaikelle tulevalle ja näiden asioiden parissa painittaisiin vahvasti seuraavat kaksitoista (!) vuotta.

Tarina jatkuu seuraavassa postauksessa. Voi hyvin, kuullaan pian!

<3 Hilkka

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.