Kun kastejuhlasta tulikin hautajaiset

 Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Tämä on jatkokirjoitus jutulle “Kun sydänäänet eivät enää kuulukaan”

Makasin sairaalassa kolmatta päivää naistentautien ja synnyttäneiden osastolla, pienessä huoneessa aivan käytävän päässä. Katsoin ulos ikkunasta. Alhaalla virtasi ihmisiä ja autoja, kun koko muu maailma eli tavallista perjantaipäivää. Toisaalla minun aikani oli pysähtynyt.

Synnytys ei kaikista lääketieteellisistä aputoimista huolimatta lähtenyt millään käynnistymään. Minulle nousi kova kuumehorkka, tulehdusarvot huitelivat pilvissä ja verenmyrkytys kolkutteli jo ovella. Muut luokkakaverit olivat valmistujaisjuhlassa ja minä makasin sairaalassa, kuollut lapsi kohdussani.

Viimein hän syntyi, pieni tyttäremme. Kaikkialta muualta kaikui vauvan itkua, mutta meidän vauvamme oli ihan hiljaa. Hän ei itkenyt, mutta minä itkin senkin edestä.

Elämä oli juuri näyttänyt toteen sen kauheuden,
mitä jokainen vanhempi sisimmässään pelkää.

Käytävällä onnelliset vanhemmat työntelivät tuoreita untuvikkojaan pienissä rullasängyissä. Tuoreet äidit istuskelivat pehmustetuilla penkeillä, pitkät valkoiset sukat jaloissaan ja vaaleanpunaiset takit päällään. Muut perheet lähtivät sairaalasta iloisena pienen nyytin kanssa. Me lähdimme sairaalasta kahdestaan, murheen murtamina, toinen toistamme taluttaen.

Koulutodistus tuli postissa ja sen mukana kortti, jossa otettiin osaa suureen suruun. Olin siis vastavalmistunut ilman töitä tai mitään muutakaan tietoa tulevaisuudesta. Elämäni oli suistunut raiteiltaan. Siispä olin kotona, itkin ja kiikutin lähikaupasta kotiin vauvalehtiä sekä suklaata.

Kastajaiset vaihtuivat yllättäen hautajaisiin. Vanhempamme auttoivat meitä käytännön järjestelyissä. Tilasivat arkun, kukat ja tarjottavat. Meidän pikkuruinen tyttö kapaloitiin ja haudattiin jäiseen maahan pienessä valkoisessa arkussa. En muista tuosta päivästä mitään muuta kuin kyyneleen papin silmäkulmassa siunauksen aikana, niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Välillä minusta jopa tuntuu, että tapahtuiko se päivä oikeasti.

Kyllä minä yhä edelleen lasken, minkä ikäinen hän olisi nyt. Mietin, miltä hän näyttäisi, miltä hänen naurunsa kuulostaisi. Olisiko hänelläkin isänsä ruskeat silmät ja pitkät kullanvaaleat hiukset, kuten minulla lapsena. Näitä asioita ajattelen varsinkin silloin, kun katson kahta lastamme. Esikoinen harmittelee usein miksi hänellä ei ole isosiskoja tai -veljiä. Olen kertonut, että kyllä sinulla on, he vain eivät ole täällä kanssamme.

Vielä nyt, neljätoista vuotta myöhemmin, tätä kaikkea kirjoittaessani herkistyn vuolaisiin kyyneliin. Oman lapsen menettäminen seuraa mielessä läpi koko elämän. Tuska helpottaa jonkin verran ajan kuluessa ja lopulta elämä kantaa, mutta muistijälki on ikuinen.

Pidä huolta! Seuraavaan kertaan.

<3 Hilkka

Tämä postaus on jatkokirjoitus jutulle “Kun sydänäänet eivät enää kuulukaan”

Keskeneräinen äiti -blogia tukeavanhemmille.fi -sivuilla kirjoittava Hilkka on orastavassa neljänkympinkriisissä painiskeleva erityisherkkä nelihenkisen perheen äiti, oman elämänsä sirkustirehtööri. Elämän rosoa ja säröä peittelemättä hän kirjoittaa hullunkurisesta arjestaan, johon kuuluu erityisiä tyyppejä ja paljon huumoria. Vaikeinakin hetkinä hän koettaa uskoa hyvään ja siihen, että asiat kyllä lopulta järjestyvät.