Riemua ja syliä

upload.jpg

”Kotka lakat Teinalini tulee? Joko Teinali nyt tulee? Minulla on ikävä Teinaliani!!! Kotka Teinalini juna oikein jaapuu? Joko nyt?”

Meillä oli viikonloppuna menoa ja meininkiä. Saimme nauttia ihanan kummityttöni, Teinarin, läsnäolosta. Ihanainen odotti kuin kuuta nousevaa, koska Teinari saapuu ja hän pääsee leikkimään rakkaan ”Teinaripeinarinsa” kanssa. Odotus alkoi heti, kun torstai-iltana kerroimme, että huomenna saamme viikonlopuksi kaveriksemme Teinarin. Meillä on tapana, ettemme kerro liian aikaisin Ihanaiselle tulevista tapahtumista, jottei hänen koko aikansa mene odottamiseen. Näin siinä välillä olevat tapahtumat tuntuvat myös joltain eivätkä jää isomman odotettavan jutun varjoon. Asia siis kerrallaan. 

Sitä riemun ja jälleennäkemisen iloa oli ihanaa katsoa, kun pääsimme kotiin juna-asemalta. Juna-asemalla ja autossa Ihanainen oli vielä vähän hämillään ja jännittynyt, mutta kotiin päästyämme ilo oli irti ja Teinari sai pienen iloisen ja onnellisen kaverin syliinsä ja kimppuunsa.

Vaikka kello lähenteli jo ”puolta miljoonaa” ja Ihanaisen sisäinen kello oli nukkumaanmenoajassa, jaksoi hän hyvin valvoa vähän pidempään. Teinari ja Ihanainen leikkivät yhdessä Ihanaisen imiessä Teinarista läheisyyttä. Onneksi uni kuitenkin voitti ja nukahtaminen tapahtui hetkessä. On todella ihanaa, kuinka Ihanainen osaa itse sanoa, kun nukuttaa ja hän haluaa nukkumaan.  Näin tapahtuu monesti sekä päivä- että iltaunille mentäessä.

Lauantai-aamuna Ihanaisen aamu alkoi jo varhain, kun hän heräsi odottamaan Teinarin heräämistä. Onneksi Ihanainen malttoi antaa Teinarin nukkua vähän pidempää kuin puoli kuuteen. Aamusta suuntasimme puistoon ja pelaamaan jalkapalloa. Puistossa ja viereisessä skeittiparkissa parivaljakkomme juoksi ja kiipeili innoissaan välillä jalkapalloa potkien.  Oli mukavaa seurata sivusta, kuinka isompi auttaa pienempää ja pienempi aina välillä kutsui isompaa apuun. Yhtäkkiä pienempi väsähti ja kotiin sekä päiväunille lähdönaika koitti.

Päiväunien jälkeen oli tiedossa hurjat seikkailut, joista sekä Teinari että Ihanainen nauttivat. Ihanainen mennä viipotti Teinari perässään ja välillä toisinkin päin. Välillä viipotti Teinari ja Ihanaisen isi ja me Ihanaisen kanssa saimme seurailla sivusta innoissamme heiden iloa. Yhteinen touhuaminen ja tekeminen kadotti ajantajumme ja viihdyimme hurjissa seikkailuissamme ulkosalla monta tuntia pidempään kuin olimme alkujamme ajatelleet. Kotiin päästyämme ilta oli pitkällä, mutta sekä Ihanaisella että Teinarilla riitti virtaa, meillä aikuisilla se jo vähän hiipi taka-alalle.

Teinarin sylistä ja sylissä olemisesta tuli viikonlopun aikana Ihanaisen lempipaikka. Teinarin olisi pitänyt jaksaa kantaa Ihanaista vaikka millaisia matkoja ja kotona vielä jaksaa pitää pientä sylissä. Ihanaisesta oikein huomasi, kuinka hän tankkasi Teinaria ja ehkä vähän myös toisinkin päin. Mahtavaa oli huomata myös, kuinka Teinari, esiteini, jaksoi olla ja touhuta viikonlopun pienen ihmisen alun kanssa, jättäen omat hommansa ja jaksaen lähes koko ajan hommailla pienen kanssa. Välillä, mutta todella harvoin, piti tarkistaa kännykkää ja tsekata teinijuttuja. Pieni aina välillä totesi Teinarin olevan hänen isosiskonsa. Teinarin lähdettyä sunnuntaina Ihanainen totesi illalla sängyssä, kuinka Teinari on rakas ja ihana.

Onnellisia ja kiitollisia saamme olla siitä, että elämäämme kuuluu Teinari, joka on ollut mahtavalla tavalla läsnä koko Ihanaisen elämän ajan.

Syksyisin terkuin,

Taru-Tuulia
 ”Ihanaisen äiti” -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Taru-Tuulia on imetykseen hurahtanut, leikki-ikästä imettävä äiti, avopuoliso, tytär, työntekijä, ystävä, joka pitää sisustamisesta, rakastaa retroa ja värejä (etenkin oranssia), nauttii perheensä seurasta ja viihtyy työssään.