Ensikohtaamisemme ja imetyksen alku

carlo-navarro-219810.jpg

Kun sain oman pienen aarteeni syliin synnytyssalissa, oli tunne sanoin kuvailematon. Kaikki se, mitä oli tapahtunut ennen sitä katosi, ja vain me kaksi, Ihanainen ja minä, äiti, olimme huoneessa. Valitettavasti myös puoliso unohtui hetkeksi. 

On käsittämätöntä, miten elämä muuttuu hetkessä, kun oma pieni ihminen syntyy. Odotusaikana sitä ajatteli kaikenlaista ja mietti, mitä sitten käy, kun saa sen oman aarteen ensimmäistä kertaa syliin. Ajatukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet: se oli jotain paljon parempaa ja sellaista, mitä ei voinut tietää, onneksi, ennen tuota hetkeä. Onneksi siksi, että tuli tunne: kaikki olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin.

Odotusaikana sitä luki ja imi itseensä kaiken mahdollisen tiedon. Kuitenkin imetykseen liittyvät asiat jäivät vähemmälle ehkä siksi, kun ajatukseni imetyksestä oli enemmänkin, onnistuu, jos onnistuu. Ihanaisen kummitäti kertoi imetyksestä jotain ja valmisti siihen, että se ensimmäinen imaisu sitten sattuu (ei sattunutkaan). Jo ensimmäisen päivän aikana huomasin, kuinka alkuajatukseni muuttui aivan päinvastaiseksi.  

Sairaalassa lapsivuodeosastolla oli aivan mahtava henkilökunta, jotka auttoivat imetyksen onnistumisessa. Ilman heidän apuaan ja tarmoaan olisin varmasti luovuttanut. Ihanaisen kummitäti antoi whatsappissa neuvoja ja minä löysin Facebookista Imetyksen tuen suljetun ryhmän, josta ammensin tietoa itselleni. Itkin ja imetin ja Ihanainen itki ja imi. Imetin yön ja päivän. Henkilökunta pyysi anteeksi, kun heitä hymyilytti minun itkuni, heidän mukaansa se kuului asiaan ja tarkoitti maidon nousua. Jippii, ajattelin, vaikkei siltä sillä hetkellä tuntunutkaan.

Imetys oli minulle ja meidän perheellemme heti alusta saakka hyvin luonnollinen ja selvä asia.

Olimme lapsivuodeosastolla päivän pidempään henkilökunnan suosituksesta, jotta emme turvautuisi korvikkeeseen (olin ilmaissut heille toiveeni täysimetyksestä). Meille varattiin kotiutumispäivästä muutaman päivän päähän aika imetysneuvontaan, jossa samalla punnittaisiin Ihanainen. Aika oli aika turha, koska kotona maitoa tuli jo tulvien, onneksi.

Imetys oli minulle ja meidän perheellemme heti alusta saakka hyvin luonnollinen ja selvä asia. Lapsentahtisesti mentiin alusta saakka ja mennään siis edelleenkin. Meitä koetettiin eri suunnista neuvoa ja ohjata toiseen suuntaan, mutta onneksi pidimme päämme mennen oman ajatuksemme ja nykyoppien mukaan.

Tärkeintä minulle on ollut tuki, jota olen saanut alusta saakka tietenkin Ihanaisen isältä, mutta myös muilta läheisiltäni. Myös Imetyksen tuen –ryhmästä tuli tärkeä vertaistuellinen ryhmä sekä Laktivistiäiti –Facebook sivustosta. Kuitenkin tärkein on ollut oma luottamus siihen, että onnistun!

Luottakaa naiset itseenne ja rintoihinne,

Taru-Tuulia Marsalo

”Ihanaisen äiti” -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Taru-Tuulia on imetykseen hurahtanut, taaperoa imettävä äiti, avopuoliso, tytär, työntekijä, ystävä, joka pitää sisustamisesta, rakastaa retroa ja värejä (etenkin oranssia), nauttii perheensä seurasta ja viihtyy työssään.