Kissa ja kummituskoira

lauren-kay-632247-unsplash.jpg

Meillä asuu nyt pieni, marakatin näköinen, isokorvainen kissa. Siitä haaveiltiin ja sitä odotettiin, sen tulon järkevyyttä epäiltiin, ja sitten kun se vihdoin asettui taloksi nojatuolin selkämykselle kuin olisi siinä aina ollut, siihen rakastuttiin. 

—Ajatella, että me maksettiin siitä, että saadaan kissa asumaan meidän kanssa, pohti isompi lapsi. Että saatiin uusi perheenjäsen, jota silitellä. Nyt se asuu meillä. Eihän se lähde pois?

Niinpä. Että meillä on yhteinen rakkauden kohde, jonka pelleilyille nauraa iltapalalla niin, että leivänmurut lentää suusta, sellainen viides tyyppi, jolle ei voi olla kateellinen eikä sen kanssa voi kilpailla, eikä se ärsytä ketään. Ja se melkein aina tykkää ja hurisee, kun sitä paijaa, ja saa aikaan naurua tunkiessaan syliin silloinkin, kun ei oikeasti mahtuisi. Se on yhdistänyt meitä.

Ensimmäiset päivät menivät opetellessa, miten eläintä lähestytään, miten maltetaan antaa sille omaa tilaa ja jaksetaan odottaa, että se itse haluaa tulla lähelle. Aika isoja juttuja pienelle, mutta yli odotusten harjoittelu sujui. Pieni pyysi kissalta anteeksi, jos sattui pelästyttämään sen vahingossa, silitteli, jutteli, kesytti uutta ystävää, varmisteli moneen kertaan, että kissa ihan varmasti asuu nyt meillä, eikä ole vain hoidossa.

Kun iso oli viisi vuotta ja pieni kolme kuukautta vanha, meidän vanha Pelle-koiramme kuoli yllättäen sairaskohtaukseen. Se pölhö oli juuri istunut ruokapöydällä nuolemassa juustoa ja kirmaillut iloisena pihalla, ja sitten se makasi kuolleena kuistilla. Se oli kaikille iso juttu, mutta viisivuotiaalle mullistava. Pieni toheltajaeläin oli ollut lapsen elämässä aina, kulkenut perässä ja lohduttanut. Välittömästi hän käsitteli asiaa tuhahtamalla, ettei ole kiinnostunut Pelle-koirasta vaan legoista, oli poissaoleva ja rakenteli puhumattomana.

Sitten hän halusi tietää kaiken. Missä Pelle on? Miltä se näyttää? Onko se heti luuranko? Miksi hän ei saa nähdä sitä luurankoa? Muuttaako meille heti toinen Pelle? En muista, keksikö hän sen itse, vai alkoiko Pelle vain luontevasti elää kummituksena meidän kanssamme, mutta pian oli selvää, että vanha luppakorva pyörii edelleen jaloissa, nyt kummituksena. Se tuntui mukavalta ajatukselta, eikä mitenkään pelottavalta. Minäkin melkein kuulin sen tassurapinan ja tunsin hännän huitaisun jalkaa vasten. 

Kissa taitaa tulla hyvin toimeen kummitus-Pellen kanssa. Ja on meillä toinenkin kissa. Pieni muuttui kissaksi melko pian uuden karvaystävän saavuttua, rakenteli itselleen kiipeilypuita ja halusi istua tiskialtaassa juomassa suoraan hanasta niin kuin kissa. Päiväkodista tuli palautetta, että vähän hankalaa välillä, kun kysyttäessä jotain lapsi vain naukuu takaisin.

Tiina

 "Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.