Ritva, pinaattilätyt ja ihmeellinen kipsikesä

boy-1846236_1920.jpg

Hyvää hiljalleen hiipuvan kesän jälkihikistä olonkeräilyä ja onnea, että selvisit lomasta tai työstä, onnea jos ylipäänsä sait ähellettyä itsesi ja pikkutonttusi kesän yli! No menikö hermot? Vai oliko vaan ihanaa? Söittekö pinaattilättyjä?

Minun yhteenvetoni kesästä on pitkän pohdinnan jälkeen tämä: Kyllä oli kaikkee! (Forssalainen ystäväni tapaa tyhjentää asian kuin asian toteamalla, että kyä on kaikkee. Siinä ollaan niin tehokkaasti syvyyden epämääräisessä ytimessä, että matkin häntä usein.) Oli hurmaavan liikuttavia, riemukkaita ja karmeita hetkiä, rakkautta ja riitelyä. Yhtenä hetkenä tunsin olevani maailman paskin äiti ja seuraavana ihan kohtuullinen. Joinain nopeina hetkinä peräti deluxe. Hermostuin tonttuihin ja sitten heti kaipasin niitä. Murisin ja pussasin.

Heti loman lähtöviivalla isomman kiipeilijätontun käsi murtui, leikattiin ja kipsattiin, joten se vietti ison osan lomastaan pleikkaria pelaten. Neonvihreästä kipsipötköstä törröttävät sormiparat viuhtoivat ohjaimella ja pitivät lihakset kunnossa. Jäi leirit ja urheilut, mutta oli loputtomasti rauhallista oleilua ja kotilöllöilyä, pikkuretkiä ja sata litraa jätskiä. Sä selvisit, kato miten rohkea sä olet, kuiskasin pienen potilaan korvaan, kun pahin oli ohi. Me selvitään kaikesta. 

Yöllä lasten kirurgisen osaston lattialla patjalla pyöriessäni mietin, että kiitos maailmankaikkeus, että rikki meni vain käsi. Voimaa niille, jotka yrittävät selvitä paljon pahemmasta.

Joskus jo huhtikuun aikana pienempi alkoi kutsua minua Ritva-opettajaksi ja itseään Kalleksi, kotiamme kouluksi. Edelleen aamun ensimmäinen ääni on: ”Ritva-opettajaaa! Onko jo aamuu?” Kauan sitten Ritvaksi alistuneena selittelen lääkärissä, kaupassa, junassa, puistoissa, että tällainen leikki meillä, kun saan kysyviä katseita. Silloin pieni huutaa vihaisena, että kuules Ritva, kyllä minä saan olla Kalle! Ja minä tyynnyttelen, että saathan sinä olla, mutta välillä pitää vähän selittää.

Isompi on jo pari vuotta kutsunut minua Hanna-tädiksi (eikä ole vieläkään kertonut, miksi), joten julkiset nimikiistat äityvät tähän suuntaan melko usein:

— Äitiiiii! Huutaa iso.

— Ritva-opettajaaa! Kiljuu pieni.

— Hanna-tätiiiiii! Karjuu iso.

— Ei se oo mikään Hanna, vaan Ritva-opettaja! Ärjyy pieni, jne.

Eihän se oo niin justiinsa. On muuten syöty kaikki lähikaupan tilaamat pinaattilätyt ja sata pakettia kylmää tofua, joten tervetuloa, oi kunnioitettu kouluruoka ja säännöllinen elämä! 

Kaihoisin terveisin, Ritva-opettaja. 

 "Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.