”Määkin haluan tätejä päähän!”

child-2086910_1280 (1).jpg

Lapset ovat nukahtaneet aikaa sitten, kun vielä istun pimeässä sängyn nurkassa odottamassa hiljaisuutta, kännykästä kuuluu yhä äänikirjana ”Supermarsu pelastaa silakat”. Uninen mieli pyörii pimeissä kellareissaan ja säpsähtää välillä Supermarsun luokse Itämerelle, sitten älyän laittaa sadun kiinni. 

Etsiikö sinunkin mielesi katastrofimahdollisuuksia omasta elämästäsi silloinkin kun kaikki on ihan hyvin? Eikö? En ehkä sitten kehtaa kertoa, että minun pääni on suurmestari siinä lajissa. Että kun aivastan, niin kuolemaksihan se epäilemättä on ja lapsi nyt tippuu taatusti ihan just päälleen puusta. No varmana tippuu. Tai ainakin naamalleen. Se on hetken kysymys, koska sen polvilumpiot räjähtää potkulaudan kanssa. 

Nyt sisäinen hermoilijani kehittää sotasuunnitelmaa siltä varalta, että esikoisen enterorokko osoittautuu taudin kauhuversioksi ja käy kaikki läpi, ja kohta täällä maataan kynnet irronneina ja pilkullisina raatoina jokainen. (Yritän keskittää hermoilut pieniin ja ohimeneviin ongelmiin, ettei jäisi tilaa vakavammille asioille.)

Voiko vanhempi ylipäänsä olla stressaamatta?
Jos tunnet sellaisen zeniläisen ihmeolion,
kerro meille, miten se sen tekee! 

Kerran kyllä kävi niin, että kun olimme lähdössä pariksi päiväksi kylpylään, perheessä oli yhtaikaa flunssa, täitä, vatsatauti ja pesukone rikki. Se oli niin älytön setti, etten olisi edes keksinyt ennalta pelätä. Mutta selvittiin ja pianhan se oli ohi, jälkikäteen nauratti. Ei olisi ennakkopelko auttanut, ei. Mutten oppinut mitään, vaan jatkoin katastrofiajattelua uusilla, entistä innovatiivisemmilla mausteilla. 

Lapset eivät onneksi ole imeneet itseensä turhan kauhistelijan asennetta, vaan kilpailivat kesällä, kummalla on hienommat naarmut ja kenen käsi on pahiten rikki. ”Mää haluan kanssa niitä pikkutätejä mun päähän”, pieni ilmoitti kaihoisasti kuin maailman kimaltavimmasta kruunusta haaveillen. Ennen pitkää automatkaa hän infosi kuljettajaa, että mää oon muuten sitten taitava oksentaja ja on oma pussikin mukana! Ah, kesämuistot ja vilpitön ilo omista taidoista. Oppisinkohan minäkin joskus kääntämään murehdinnat onneksi omista selviytymiskeinoista? En. 

Herään pääni kellareista pimeässä sängynnurkassa siihen, kun viereisestä pikkusängystä kuuluu unisesti: 

— Äiti, onko Paavo Nurmi luuranko? Saanks määkin joskus olla luuranko?

Tiina

 "Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.