Jotain rajaa!

baby-3109433_1920.jpg

— Ai että mun sisäinen viisivuotiaani tykkää, kun laitat mulle rajoja! Hengähti flunssainen ystävä huojentuneena, kun käskin hänet lepäämään. Tästä lausahduksesta kehkeytyi myöhemmin pitkä pohdinta kahvipannun ja nenäliinojen äärellä. Niin mitkä rajat? Onko vanhemmillakin sellaiset?

Jonkinlaiseen oman tilan ja rajojen puutteeseen tottuu hiljalleen, on vähän pakko ja sitten ei muuta muistakaan. Sitä käy vessassa ovi auki, kun kuitenkin ipanoille tulee maailman tärkeintä asiaa, tai välitöntä kriisihoitoa vaativa sukkahousutilanne, jos ovi on kiinni.

Tavallaan venyminen kuuluu vanhemmuuteen, mutta onko sillä joku raja?

Oma suhtautumiseni yksityisyyden ja rajojenkin häilyvyyteen vaihtelee arkikomiikan arvostuksesta tiukkaan vitutukseen, naurusta rauhan vaatimukseen. 

Mistäpä muualta lapsi omat rajansa oppii kuin aikuisen esimerkistä, tiedetään. Siitä, että äidin hermot eivät ole avaruuden kokoiset, vanhempiakaan ei haukuta pippeliaivoidiooteiksi ja aikuiset puuhaavat joskus ihan omia asioitaan. Siitä, että aikuinen kunnioittaa lasta ja lapsen rajoja. Mutta entäs kun vanhempi ei ihan ole itsekään perillä omista rajoistaan? Jos omaa jaksamista ja joka hommassa pätemistä tulee huomaamattakin venytettyä koko ajan vähän enemmän kuin olisi hyväksi. Kun ei enää tunnistakaan, tai ei ole koskaan oppinut tunnistamaan, miten keho ja mieli kertovat, etteivät jaksa. 

Ei se oo niin justiinsa, voihan niitä opetella. Vanhemmuudestakin voi saada burn outin, joten kannattaa. Muistan jonkun kysyneen minulta, että voisitko levätä nyt kun olet väsynyt, sen sijaan että odotat olevasi täysin lopussa? Mumisin siihen kai jotakin sellaista, että mistä minä tiedän, missä se raja menee. Siis minun jaksamiseni raja. Että olenko ihan saamaton nössö, jos tässä lepäilemään heittäydyn? Vai sittenkin viisas. Onneksi rajojen tunnistamista on mahdollista opiskella terapiassakin, jos se on hyvin hankalaa. Nehän eivät siis ole samat kuin naapurin rouvalla tai fantasiahahmolla.

Entä jos sitä alkaisikin sanoittaa tuntemuksiaan ja rajojaan omalle sisäiselle viisivuotiaalleen? Niin kuin sille omalle lapselle, joka ylikierroksilla kieputtaa itsensä jumiin ikkunaverhon sisälle. Että ollaas nyt tässä rauhassa ja hengitellään, mä autan sua. 

Sellainenhan meissä jokaisessa on, se välillä väsähtänyt viisivuotias, joka haluaa jonkun sanovan lempeän tiukasti, että nyt saat levätä, sä teit jo parhaasi. Kyllä me selvitään, sä selviät!  

Tiina

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.