Täydelliset äidit uima-altaalla ja rusinapulla

summer-3571080_1920.jpg

Katselin aika kateellisena kaverin sosiaaliseen mediaan laittamia kuvia etelänmatkalta. Niissä näkyi iloinen ja kaunis äiti pitämässä hauskaa söpöjen lastensa kanssa. Pyörin pikkuhetken itsesäälissä sättimässä laiskuuttani, että miksen minä jaksa hinata lapsia minnekään maailmaa näkemään, miksi minä ja voivoi, enkä ikinä näyttäisi kuvissa tuolta, vaan valuisin hikisenä raatona silmät ristissä työntämässä lapsia väkisin Bamse-kerhoon, jotta pääsen itse nukkumaan. Miten tämä kaveri jaksoi?

Sitten keräsin itseni ja kyselin häneltä, että oliko kiva matka ja menikö hyvin. Ja mitä tämä äiti-idolini vastaakaan?

— Oli hirveetä. Tappelin kuoleman väsyneenä lasten kanssa uima-altaalla kun tajusin, että kaikilla ympärillä olevilla lapsiperheillä sujui homma kuin unelma. Muut äidit hehkuivat virkeinä ja kauniina ja niiden lapset käyttäytyivät kuin enkelit, eivätkä vinkuneet koko ajan ja heitelleet toisiaan ruualla kuten minun. Miten ne sen tekivät? Olin ihan murtunut kun tajusin, etten pysty samaan.

Noniin. Ja ainiin. Taas tuli aihetta kerrata riittämättömyyden tunteen harhaluuloisia juuria ja paneutua hokemaan itselle ja kaverillekin, että älä hyvä ihminen vertaa itseäsi toisiin, älä piiskaa äitiyttäsi perheidyllisten somekuvien tai lomahotellin uima-altaalla tehtyjen turhautuneiden tulkintojen takia. Rauhoitu, senkin masokisti, koska ei se oo niin justiinsa! Mikään ei ole sitä, miltä se äkkivilkaisulla näyttää.

Joka ikisen nätin ja kimaltavan somekuvan ympärillä on ollut jotakin hankalaa. Jokaisen överi-idyllisen sisustuslehtikuvan takia on lavastettu ja tehty töitä.

Kaikki pienet täydellisyyttä huutavat ja vertailuun houkuttelevat tuokiohuomiot uima-altailla, somessa ja missä hyvänsä ovat nopeita välähdyksiä rusinoista pullan päällä, eivät arki. Selvä se, vaan miten kamalan vaikeaa muistaa.

Meillä oli hetki sitten olohuoneessa elävä perhelehti-idylli: Piltit tekivät iloisina kuperkeikkoja patjalla, oli kiva tunnelma. Pieni ihmetteli, miksi presidentillä telkkarissa on otsanaamari, ja nauroimme tälle huomiolle. Otin kuvan muistoksi näistä itsenäisyyspäivän temppubileistä. Seuraavassa sekunnissa joku sai kantapäästä silmään, viherkasvi kaatui, kissa pelästyi ja puraisi lähintä nilkkaa, huudettiin pelkelettä ja itkettiin, että toi on tyhmä ja patja oli rullalla multakasassa. Hätätilan laannuttua otin hetken mielijohteesta tästäkin sekasotkusta kuvan. Kumpikin hetki oli normiarkea, vaan jos haluaisin jakaa kuvan someen, kumman valitsisin?

Siirrytäänkö hei synnytystalkoista kokeeksi arkirealismikuvatalkoisiin ja katsotaan, väheneekö riittämättömyyden tunne edes rusinan verran siitä huomiosta, että aika hikisiä, väsyneitä ja sotkuisia tässä ollaan joka välissä itse kukin, eikä se oo niin justiinsa!

Tiina

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.