Minä senkin saamaton velttoilija! Eikun...

 Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Mitä kuuluu? Oletko jo tavannut omat rajasi? Ne, jotka kehon ja mielen kautta huutelevat, että jarru päälle? Vai paukutatko niitä ja huutelet takaisin, että ehtii sitä eläkkeellä makoilla, nyt revitään omat ja muiden tehot irti?

Onneksi olkoon huipusta itsetuntemuksesta sinulle, joka olet kaveri rajojesi kanssa, tai edes tuttu. Ja me muut sitten: Pikkuhiljaa mekin opimme. Sen olen ymmärtänyt tähän esikeski-ikääni mennessä, että jos sisäinen puheeni on jatkuvasti kritisoivaa ja mitätöivää, voin erittäin huonosti huolimatta ulkoisista olosuhteista. Eli vaikka kellisin palmujen katveessa paratiisisaarella, niin kyllä ahdistaa, jos samalla haukun itseäni saamattomaksi velttoilijaksi.

Eli kilttiä puhetta ja kannustusta vaan, helppo homma! Eikä ole, ei edes yksinkertaista, vaan jatkuvaa harjoittelua vaativaa, ajatukset kun ovat automaattisia ja vikkeliä pirulaisia, joita ei ihan helposti saa kiinni. Kun kahvimuki kaatuu pitkin pöytää, ne karjaisevat nanosekunnissa, että tällainen kömpelö idiootti ei kyllä mistään selviä, kun ei mukikaan pysy kädessä. Siinä sitten kahvia luututessa on muistettava huudella paikalle nuokkuva kiltti ajatus, joka saa yrittää selittää sille haukkujalle, että ole sinä ankeuttaja hiljaa ja mene lomalle. Hirveä mielen sisäinen säätö, eikö vain?

Mutta tässä Jaksaajaksaa -kulttuurissa ja kaikkivoipien äitien ihmemaassa siihen säätöön on hyvä satsata, sillä emme me sen enempään pysty kuin mihin pystymme ja siinä se raja seisoo. Sinulla tai naapurin Annikilla eri kohdassa kuin minulla, supernaisella jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ei huvittaisi yhtään hyväksyä, etten jaksa edes sitä, minkä supernainen hoitaisi hetkessä toisella kädellä silmät kiinni ja kaksoset rintarepussa. Naapurin Annikkikin on aina aikaansaavampi kuin minä.

Silloin tällöin ylikuormittunut mieleni menee säästövirralle, jossa se pystyy suoriutumaan vain ihan pakollisesta. Huomaan sen vaikkapa siitä, että alan analysoida liikaa ja puhua itselleni mitätöivästi ja nähdä itseni kelvottomana joka ikisellä elämänalueella. Valahdan uhmaikäiseksi, joka ei kestä sitä, ettei osaa kaikkea ja että on rajallinen. Aivan, vähän nololta tuntuu, mutta kai se Annikkikin joskus taantuu.

Viimeistään säästövirtatilassa minun pitäisi muistaa puhua itselleni niin kuin (enimmäkseen) puhun uhmaikäiselleni: Kannustavasti ja empaattisesti.

Harjoittele sinäkin kuule, harjoittele silläkin uhalla, että itselle puhuminen tuntuu aluksi tyhmältä ja vaikealta. Puhu vain, niin kuin puhut pienelle lapselle, sillä hiljalleen, usko pois, kilttipuhe alkaa syrjäyttää ankeuttajapuheen ja olo on keveämpi.

Tiina

 "Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.