Mää suojelen sua

kids-250844_1920.jpg

Sohjossa hikipäässä rämpiessäni mietin, että vanhemmuuden synty taisi käydä kuin hyppyrimäestä lasku. Raskausaika oli kaiteesta roikkuen ja huulta purren äheltämistä liukkaita rappusia pitkin liian korkealle, synnytyksen alku kuin huipulla heiluminen pää pilvessä ja ihan hermona, mutta jotenkin hienot maisemat tiedostaen. Sitten hirveää vauhtia mäkeä alas pää edellä ja kas! Hengissä, väsyneenä, hajalla, mutta jäsenet tallella. Kaikki muuttuneena; minä, me ja perspektiivi. 

Siinä me tuijotimme toisiamme, tai sumua, minä ja minusta tullut. Vauva näkee vain muutaman kymmenen sentin päähän, minä en ilman rillejä näe niin lähellä muuta kuin sumua. Tuntui töykeältä laittaa silmälaseja väliimme. 

Tämä näköyhteysongelma oli vasta harjoittelua sille loputtomaksi muodostuneelle ongelmajonolle, jonka hiljalleen unenpuutteessa ja hormonikierroksilla kehitin. Huoli ja halu tehdä kaikki oikein kasvattivat absurdejakin pelkoja ja saivat huolehtimaan liioitellusti niistäkin pikkujutuista, joille toisen vauvan kanssa osasin jo hymähtää, tai en huomannut niitä ollenkaan. 

Niin me kasvoimme kilpaa. Selitin ja sanallistin maailmaa ja tunteita meille molemmille, ihmettelin, miten kaikki oli pysähtynyt. Muistan sellaisen aamun, kun istuimme laiturilla ja katselimme lokkeja, söimme eväitä hiljaisina, pieni pipopää pehmoapinansa kanssa ja minä. Ajattelin, etten viitsi hermoilla enää koskaan mistään, kun maailma on antanut minulle tämän kaiken. No eihän se hermoilu yhtäkkiä loppunut, mutta perspektiivi elämään oli kokonaan muuttunut.

Nyt ekaluokkalainen pipopää kertoo pikkusisarelleen maailmasta, ja me ainoina lapsina kasvaneet vanhemmat ihailemme sisarusten ihmeellistä yhteyttä. Kumpikin tietää, millä toisen saa suuttumaan ja leppymään, mikä naurattaa ja ärsyttää vanhempia. ”Lue mulle tää kilja, isoveli”, pieni pyytää ja isompi lukee. Sellaisena hetkenä minä taas kerran annan universumille kaiken anteeksi ja pyhästi päätän olla huolehtimatta liikoja.

Pimeällä pihalla isoveljeksi kasvanut sanoo pienelle: ”Ei tarvii pelätä, mää suojelen sua”, ja pieni ottaa isoa luottavaisesti tumpusta kiinni. 

Tiina

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.