Oi ihana kakkaemoji!

kakkaemoji.png

Iskän vanha kännykkä. Lumoa, raivoa ja hämmennystä aiheuttava helvetinkone, on nyt ekaluokkalaisen omaisuutta. Koska kaikilla on, koska on nykyaika eikä käpylehmäaika. Tässä sitä taas opetellaan, että millaiset säännöt uuden perheenjäsenen kanssa hengailulle asetetaan. On tehty keksipurkista kännyparkki ja oltu taas kriisissä. 

Oma suhteeni kännykkääni on sama kuin suklaajäätelöön; se on välttämätön, mutta käytän sitä liikaa. Uppoudun sen höttöön kun en fiksumpaa jaksa. Ole siinä sitten johdonmukainen kasvattaja ja terve malli. Vaikea kieltää toista lusikoimasta liikaa, kun oma naama on suklaassa. 

Jos alakouluikäiselle minulle olisi aikaikkunasta ojennettu peleillä varustettu kännykkä, niin kyllä olisi jäänyt tuhat turhaa tylsyydessä opeteltua temppua oppimatta, kun olisin pelannut käteni halvaantuneiksi. Ja mitä sitten? En ole hirveästi tarvinnut ontuvaa jonglöörintaitoani, enkä väärinpäin laulamista, saati kykyä sylkäistä tosi pitkälle. Kai tylsä oli tylsää 80-luvullakin, ja yksinäisyys musertavaa. Voiko omalle lapselle olla hetkittäin jopa kateellinen? 

”Haluaisitko lapseni pelata kännykällä Clash of clansia, vai opetanko sut soittamaan nokkahuilulla Jumalan kämmenellä -biisin jazz-versiona?” ”Huvittaisko kuule maata sängyllä ja kuunnella pari tuntia c-kasetilta pätkivää Annen aerobic-jumppaa, vai katsoa tubesta skeittitemppuja?” 

Näiden valtavien eettispedagogismoralististen venkoilujen lisäksi kännykkä on osoittanut olevansa nerokas tunnekanava tilanteissa, joissa viestiä ei saa sanottua mutsille ihan suoraan, tai sanoja ei ole. Erimielisyyksien jälkeen vilkaisen nykyään kännykästä, missä mennään. Jos lapselta on tullut tekstiviestinä kymmenen kuvariviä pommeja, pyssyjä ja dynamiittipötköjä, tilanne on pääteltävissä edelleen tulenaraksi. Ja jos vihainen pikkuolento murjottaa kuulosuojaimet päässä omenapuussa, voin lähettää hänelle sydämiä ja pupuja. Rauhanpalkinto emojien keksijälle, sanon minä!

Kaverisoittojen salakuuntelu on opettavaista viihdettä. Kellon aikoja osaamattomat tyypit sopivat sekavia tapaamisaikoja, unohtavat kesken jutun kännykkänsä lattialle, eivät hoksaa soittaessaan esittäytyä, ja treffit sovitaan, vaikkei toinen tiedä, kenen kanssa puhuu. Hermostuvat ja katkaisevat puhelun, kun kaverin isä vastaa. 

En voinut olla vilkaisematta, kun lapsen puhelin piippasi vieressä iltamyöhään. ”Voitko tula meile”, viestiketju alkoi. Sydän, kakka, pommi. ”Ehkä humenna”, jalkapallo, etana, kakka. Viisi pommia, kaksi riviä donitseja. ”Revi munat”, kolme sydäntä ja hamsteri. 

Tiina Ahoniemi

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.