Vispipuuron merkitys ja maailmanloppu

Photo by Annie Spratt on Unsplash.jpg

Nyt meillä asuu Koululainen. Koululainen. Iso ja osaava, pieni ja hauras. Sanan vanhemmuus kirjoittaisin ohuilla koukeroilla, parilla virhelyönnillä ja ympäröisin sitten strobovaloilla. Mokailun mahdollisuudet senkun kasvavat, me kasvamme taas. Olenko minä muka tarpeeksi iso tähän?

Kolme vuotta sitten, eli eilen, tuo vanhempi tonttu valmistautui päiväkotielämään valitsemalla huolellisesti mustat alusvaatteet, mustat housut ja mustan Kiss-paidan ja pohtimalla, millaista ruokaa tulee saamaan. Musta oli silloin maailmaa nähneen, ison ihmisen väri, ja ruoka kiinnosti. Nyt värejä on oltava paljon ja ruoka (Muu kuin jätski) on häiriötekijä.

Kävelimme päiväkotiin juhlavina. Lapsi ajatteli jälkiruokavaihtoehtoja, minä maailmanloppua. Mietin, onko laitonta kiinnittää tenavaan mikrofoni. Kai minunlaisilleni kontrollivanhemmille jokin stalkkauspalvelu on? Osa minua meinasi jäädä kyttäämään ikkunan taakse, mutta järkevämpi osa läpsi riuskasti jatkamaan matkaa.

Voimakkaimmat muistoni tamperelaisen lähiön tarhasta 80-luvun alusta ovat Kovis-Mika kiskomassa hämähäkeiltä jalkoja irti; keinut, joissa laulettiin aina Sigin biisejä (”Tiina on niin onnellinen” oli paras) ja vähän pelottava päiväunisali, jonne ei saanut ottaa unilelua (sadistista). 

Kannustin itseäni muistamaan, että minun muistoni ovat minun ja lapsi saa omansa, ihan erilaiset, kuka tietää, vaikka erinomaiset. 

Mustiin pukeutunut päiväkodinaloittaja sai heti ystävän topakasta kurahousutyypistä, joka ilmoitti ovella, että mitäs jos esittelisit itses, saapasnenä. ”Mitä ruokaa teillä on?” vastasi lapseni. Kun sadan vuoden (Kolmen tunnin) kuluttua ensimmäinen päivä oli pulkassa, minä kirmasin räkä poskella hakemaan pienokaista. Ja istuiko hän itkien hylättynä, nälissään ja ilman takkia kuralätäkössä? No ei. Hän istui riemuissaan puussa uuden ystävänsä kanssa ja huusi: ”Moi parsakaalipää, täällä sai vispipuuroa!” 

Koululaisenkin ensimmäinen päivä kesti kolme tuntia. ”Se on käsittämättömän hyväntuulinen, eikä valita mistään”, puolisoni raportoi fiiliksiä. Minä sinkosin pötköttelemään muka ihan lunkisti ja muina mutseina lapsen viereen sohvalle ja heitin hirveän rennosti, että moi, mites meni. ”Moi muumi, oli ihan jees”, lapsi vastasi muina koululaisina. 

Tiina Ahoniemi

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.