Joulupuu on rakennettu, paitsi jollei jaksa etsiä kuusenjalkaa

warm-and-cozy-1975215_1280.jpg

—Koska se joulukuppi tulee, miksi se tulee, miksei se tule jo, voiko sille syöttää rusinoita, juoko se kökiä, tuleeko seeeeeeeeeeee joooooooo?  

Vaikka tässä koittaisi itse olla täysi ameeba kaiken paineenluonnin ja hössötyksen suhteen, ei auta. Lapset haistavat, että jotain salakähmäistä on ilmassa. Joka paikassa kilisee kilisee kulkuset ja arkihuolet paukkaa, vaikka tekisi niin mieli käpristyä tämän keuhkoputkiparantolaksi muuttuneen mökin nenäliinakasojen alle talviunille. 

Kovasti alkaa kuitenkin näyttää siltä, että hössötys tunkee hiljalleen ihan väkisin savupiipusta sisään. En halua. 

Kumpaan sitä käyttäisi vähät energiat, hössötykseen vai sen vastustamiseen? Taidetaan olla maaliskuussa ennen kuin osaan päättää. Tekee ehkä mieli hössöttää IHAN vähän. Tosi vähän. Leipomaan en kyllä ala. 

Okei, pettymyksen tuottamisen pelkohan se kurkkua kuristaa flunssan lisäksi. Vaikka nämä alle pari viikkoa onnistuisikin jotenkin vetämään lunkisti ja ilman ”Tontut kurkkii” -kiristystä, niin kyllä ovat piltit kiivenneet odotuksesta seinille jo paljon ennen partiolaisjoulupukin kymmenminuuttista esiintymistä. ”Mä EN tykkää yllätyksistä”, isompi perusteli haluaan saada nähdä tulevat lahjat ja penkoi turhaan kaappeja niitä etsien. ”Minä EN halua sitä joulukuppia! Minä haluan sen nyt HETI!” Huutaa taapero.

Tekee mieli antaa niille kaikki ja tekee mieli antaa niiden kaikki jollekin, joka ei muuten mitään saa. Tekee mieli skipata koko härdelli, toisaalta ottaa se vastaan kaikilla mausteilla. Oi etuoikeus, oi sen tuomat ristiriidat. 

Ei muuten ole helppoa tietää, millaisen jouluperinteen itse haluaa, kun media tuuttaa idyllikuvastoa, lapset imevät odotuksia joka puolelta ja oman lapsuuden ”Näin kuuluu tehdä” sekoittaa nykyisiä, ihan toisenlaisia tarpeita. Ja läheisten tarpeet vielä niitä. No sitten tämä uskonnon, markkinavoimien ja pohjoisten perinteiden riemukas yhteissekoilu! Paljosta saa valita, tai antaa mennä sekahedelmäsopaksi.

Tajusin eilen, että joulua SAA viettää ilman punaisia koristeita ja punaista pöytäliinaa. Kyllä keski-ikä on sitten valaisevaa aikaa! Mutta onko pakko askarrella? Siitä en ole ihan varma. Entä piparit? Onko pakko olla koko ajan kivaa? Onko pakko jaksaa jollei jaksa? Mikä meille riittää hyväksi jouluksi?

Kun oikein alkaa miettiä, mikä vapauden mahti siinä piileekään, että voi rakentaa omat perinteensä, meinaa suorastaan homma lähteä lapasesta. Siis ajatustasolla. Energiaa kun on juuri sen verran, että viitsii hakea saarioiset lähikaupasta ja keittää glögit. Pitäiskö imuroida? 

En tiedä. Parasta kai pitää kiinni tästä: Ei se oo niin justiinsa joulunakaan. Vai mitä? Ihan omannäköistä joulua jokaiselle, omalle jaksamiselle lempeää, toivottavat peiton alla yskivä minä, sekä pahvilaatikko päässä ympäriinsä juoksenteleva taapero, joka laulaa: ”Elämäni on lunssaa vaan”! 

P.S. Joko se tulee?

Tiina

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.