Mitä jos ne ei ymmärrä sitä?

teddy-1477669_1280.jpg

Nyt se on sitten hoidettu, sanoi puoliso vakavalla, matalalla äänellä puhelimessa. Huokaisi raskaasti. Oliko hän tappanut jonkun, käärinyt ruumiin mattoon ja heittänyt jokeen? Vienyt verisen hevosenpään koulukiusaajansa sänkyyn? Ostanut menolipun Etelämantereelle? Ei kuulemma. Hän oli jättänyt kuopuksen hetkeksi yksin päiväkotiin ensimmäistä kertaa. 

Tänään minä jouduin tekemään SEN. Tunti sitten. Sinne se jäi töröttämään naamiaisten keskelle kuin väärälle planeetalle, katseli suu auki, että ihan oikeestiko jätät mut tämän sekoilun keskelle. Joka puolella pyöri teräsmiehiä ja elsoja ja yksisarvisia. Eteisen lattialla retkotti zombie tutti suussa ja vaati mehua. Selitin tietysti, että täälläkin on bileet, muistatko, meilläkin oli ja sinä puit hämisnaamion ja pitsihuivin ja kumisaappaat, isoveljellä oli luurankopuku. Oli puolipalaneita poppareita, liian jännittävä leffa, sängylle kaatunut mehukannu ja iskän ja veljen discotanssiesitys. Täällä ne popparit ei ole palaneita!

”Joo. Mutta koska sinä äiti haet minut pois täältä?” 

Lähetän empatiaa jokaiselle, joka joutuu jättämään pikkutonttunsa hoitoon ensimmäisiä kertoja. Moni paljon pienemmän ja aremman. Anna mennä, vedä vaan suklaalevy ja pillitä äänekkäästi, mutta vasta hoitopaikan oven takana. Ensimmäinen työpäivä menee kuitenkin päin helvettiä, kannattaa myöntää se jo etukäteen. Jos on pakko säätää joku projekti juuri kun on tekopirteästi vilkutellut lähtöheippoja ensimmäisiä kertoja, niin älä yritä liikoja. Häpeät sitten rauhassa myöhemmin, jos nyt vaikka on heti kirjoitettava blogiteksti, koska itkunsekainen valitusvirsi siitä kuitenkin tulee. (Luojan kiitos en ole esimerkiksi aivokirurgi, siinä hommassa kun ei tietääkseni voi asiakkaalle todeta, että no ei kai se oo niin justiinsa tänään, kun on tämä päiväkodinaloitustuska.)

Jos se riisuu itsensä nakuksi sielläkin, ja ilmoittaa, että en muuten käytä vaatteita. Jos se on hoitajien mielestä outo, kun se laulaa potalla, että aikuinen nainen mä oon. Entä jos ne unohtavat sen maailman tärkeimmän, kulahtaneen unilelun. Jos se silloin huutaa, että tämä nukkuminen ei toimi, kun en saa Hauvan häntää suuhun. Jollei ne anna sen rauhassa rakentaa lusikalla ruuasta pesiä lömpöille. Jollei ne herrajjumala edes tajua, mitä lömpöt on. Jos ne nuhtelee, että sinä olet jo iso tyttö. 

Selvitäänkö me? Kyllä kai, ainahan me. Vielä on vähän suklaata. Tänään ei ole mikään niin justiinsa ja illalla voidaan leikkiä lömpöjä.

Tiina Ahoniemi

"Ei se oo niin justiinsa" -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla kirjoittava Tiina on on kahden hauskan lapsen äiti, yhden haaveellisen yrittäjän puoliso ja puolilahon tuvan ei-yhtään-strömsöläinen emäntä, joka piirtää ja kirjoittaa ja yrittää oppia, ettei monikaan asia oo niin justiinsa.