Kun hiljaa oleminen ei enää auta

dmitry-ratushny-64773.jpg

Kenelle voin tunnustaa, että olen yksi niistä tuhansista, joiden kotona asuu pelko? Joiden suhteessa on rakkauden ja lämmön sijaan pingottunut ilmapiiri ja sydämen sykettä kiihdyttävä odotus, jatkuva toive muutoksesta, jonka tietää turhaksi. Ketään ei voi pakottaa muuttumaan, minä tiedän, olen kyllä kokeillut - houkutellut ja lirkutellut pahaa pois. Turhaan.

Väkivalta ei aina ala iskulla. Voi olla, ettei se koskaan näy ihollasi. Toista kun voi satuttaa katseilla, äänensävyllä, sanoilla, uhkailemalla,
paiskomalla tavaroita, huutamalla ja pelottelemalla. Väkivalta on toisen pakottamista omaan tahtoon ja sen voi tehdä tuhansin eri tavoin. Sen kohde kyllä tietää – ja ymmärtää toimia oikein. Minä ymmärrän pelätä jo, kun näen ilmeesi keittiön ikkunasta.  Rakkaudessa ei ole sijaa pelolle, taisi vihkipappi sanoa mutta se on meillä jo unohtunut. Nyt olemme perhe velvollisuudesta ja pelosta, jonka sääntö on, ettei omista asioista puhuta ulkopuolisille. Ja kaikki ovat nykyään ulkopuolisia, myös rakkaat ystävät ja läheiset sukulaiset. Jäljellä ovat vain sinä ja minä. Joista toinen määrää tahdin.

On päiviä, jolloin minun on tavattoman vaikea hengittää. Päiviä, jolloin en jaksaisi tehdä mitään. On myös päiviä, kun uskon parempaan, että rakkauskin on taas mahdollista. Kunnes petyn, pienenen, pienenen pienemmäksi kuin ennen. Miksi minut on niin helppo nujertaa!? Joskus viha alkaa nousta minusta, alan vastustaa vääryyttä jota koen, asetan rajat, kunnes kurkkuni tukitaan. Henkeä uhkaamalla saat minut hiljaiseksi ja ymmärrän viimein, ettei hiljaa oleminen enää auta.

Netistä löydän useita sivuja, joista tunnistan hätäni. Löydän numeron, josta vastataan aina. Yölläkin. Kuulen, että samassa kaupungissa on turvakoti, minne olen aina tervetullut. Olo on ontto, tyhjä ja arvoton. Minä olen tapetoinut keittiön viime kesänä. Rakastan isoäitini vanhaa nojatuolia. Pitääkö minun lähteä omasta kodistani? Löydän tietoa ja puhun ammattilaiselle, joka lempeydessään saa minut muistamaan, että minulla on oikeuksia ja senkin, että minulla oli kerran ystäviä. Kaipaus täyttää sydämeni ja päätän soittaa vaikken meinaa saada itkultani ulos yhtään selvää lausetta. Ystäväni on enkeli, hänen sohvansa on kuin pilvi ja minä olen sen pehmeydessä turvassa. Turvassa saan tuntea, joten päästän vihan irti ja kerron kaiken, senkin mistä en saisi puhua, miten sovintokin voi sattua. Minä kerron ja samalla kerron itselleni, ensimmäistä kertaa. Huudan ääneen kaiken mitä olen joutunut kestämään, kaiken mistä olen valmis nyt luopumaan. Kun kaikki sanat on käytetty, minusta lähtee nauru ja itku, joiden lomassa en enää välitä siitä, kuuleeko joku ulkopuolinen totuuden, sillä olen kertonut sen juuri itselleni.

Johanna Matikka
Asiantuntija
Perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyö

Ensi- ja turvakotien liitto ry


Teksti ei ole kenenkään henkilökohtainen tarina, vaan se on koottu väkivaltaa kokeneiden ihmisten kertomuksista. Nettiturvakoti tarjoaa verkossa apua, tietoa ja tukea perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan. Maksuton Nollalinja numerossa 080 005 005 on valtakunnallinen, auttava puhelin kaikille, jotka ovat läheisessä ihmissuhteessaan kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa.

auttamisen+ammattilainen+vakiokirjoittaja.png

Tämä on blogin perheiden auttamisen ammattilaisen kirjoitus. Blogissa on useita, erilaisia perheiden auttamisen ammattilaisia vakiokirjoittajina.

Blogi muualla somessa: FacebookInstagramTwitter