Vanhemman näkökulma kiusaamiseen

family-1784512_1280.jpg

Aina emme tule ajatelleeksi, että kiusaaminen koskee paitsi lasta, jota kiusataan, myös hänen kavereitaan, sisaruksiaan, vanhempiaan sekä usein myös isovanhempia. Kiusaaminen herättää tunteita. Kun lastani aikoinaan kiusattiin, sisälläni piilossa ollut leijonaemo löytyi. Kuka lastani olisi uskonut, puolustanut ja suojellut, ellen minä? Kuka olisi välittänyt siitä, miten lapsi voi, ja kuka häntä olisi kuunnellut, jos minä en olisi?

On luonnollista haluta suojella omaa lastaan. Koulu tosin ymmärsi suojeluviettini toisin: että olen ylisuojeleva, kuvittelen asioita ja liioittelen. ”Olet vain äiti”, minulle sanottiin, kun kerroin lasten välisistä tapahtumista. Tyttöjen välinen hiljainen kiusaaminen on hankala tunnistaa, on osattava lukea eleitä ja ilmeitä. On tunnistettava ryhmäpaineen voima ja sen synnyttämät roolit. Tähän opettajia ei kouluteta, joten heiltä puuttuu työkalut etenkin hiljaisen kiusaamisen huomaamiseen ja käsittelemiseen. 

Toivoin aikoinaan ja toivon edelleen, että koulut käyttäisivät vanhempia resurssina. Vanhemmilla saattaa olla hyödyllistä tietoa. Yhteistyö kodin ja koulun välillä voi kiusaamisasioissa olla avuksi. Kohtaan työssäni vanhempia jotka kertovat, ettei heihin olla yhteydessä, kun heidän lastaan kiusataan tai hän kiusaa. Vanhempi joka toistuvasti on yhteydessä lapsensa kiusaamisesta, saatetaan nähdä rasittavana ja häiritsevänä. Välillä mietin, miten on tultu tilanteeseen, jossa lapsestaan huolehtivien vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö koetaan turhaksi rasitteeksi tai vanhemmat nähdään jopa uhkaksi oman lapsensa hyvinvoinnille. Mitä tapahtui kasvatuskumppanuudelle?

Kiusatun lapsen vanhemmille kiusaaminen aiheuttaa usein pelkoa, huolta ja stressiä. Apua lapsensa kiusaamiseen ei saa oikein mistään ja siksi vanhemmat joutuvat itse etsimään auttajatahoa aktiivisesti. Vanhemmille on ahdistavaa ja raskasta seurata sivusta lapsensa tilannetta, jota ei viikkojen, kuukausien tai vuosienkaan jälkeen saada ratkaistua.  Avuttomuuden tunne, viha sekä toivon ja epätoivon vuorottelu ovat kiusatun lapsen vanhemmille tuttuja tunteita. Myös vanhemmat tarvitsevat apua ja tukea, mutta usein me vanhemmat myös häpeämme tilannetta aivan suotta. 

Vaikka yhteiskunnassamme on vallalla vahvuuden ihannointi, kannattaa silti uskaltautua haastamaan omia asenteitaan siitä, mikä oikeastaan on vahvuutta ja mikä heikkoutta. Onko kiusaaja vahva, koska uskaltaa alistaa heikompaa vai kenties kiusattu, joka uskaltautuu kouluun kiusaamisesta huolimatta? Vanhemmat eivät ole koulun vastuulla, silti koulun ja kodin välinen yhteistyö voisi kukoistaa ja kasvaa lastemme hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tina Holmberg-Kalenius

Tukikeskuskoordinaattori, FK
Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkku, Lahti


www.valopilkkuja.fi

 

vieraskyna hyvalla asialla_läpinäkyvä_.png